Tatuointi

Viime viikon maanantaina koitti sitten kauan odotettu tatuointiaika. Lähdin hyvissä ajoin töistä, vein koirat pihalle ja lähdin ajelemaan Raumalle. Matkaan varustauduin ottamalla mukaan iPadin, suklaata ja ison limupullon. 😀

Oltiin siskon kanssa sovittu, että ajan hänen työpaikalleen, josta sitten mennään peräkanaa siskolle – tatuointistudio kun sijaitsee sopivasti siskon kotia vastapäätä olevassa talossa. Studioon astellessani jännitti vähän, mutta ei mitenkään kauhean pahasti. Tatuoija rupesi piirtämään kuvaa siinä samalla, ja oli selkeä taiteilijapersoona – mulla varmaan menisi pidemmän päälle hermo, jos pitäisi kaveerata enemmän. 😀 Aloittamaan päästiin vähän ennen viittä.

Olin pelännyt tatuoinnin tekemistä, koska mulla ei ollut aavistustakaan siitä, miltä se tuntuu. Tuntemattoman pelko siis, ja ihan ymmärrettävä sellainen. Kun homma lähti käyntiin, yllätyin miten ei-pahalta se tuntui. 😀 Se oli sellaista raapimista, joka kyllä vähän sattui, mutta parhaiten sitä tunnetta voisi kuvailla ihan v*tun ärsyttäväksi! Lisäksi jalka nyki suht taajaan, ja kun sitä ei voi estää mitenkään, niin hieman turhauttavaa. Tatuoija onneksi rauhoitteli, että hän on niin tottunut, että osaa aina nostaa neulaa siinä kohtaa kun huomaa nykäisyn tulevan.

Yllättävän nopeasti ääriviivat saatiin piirrettyä, varmaan meni joku max. puoli tuntia niin kuva oli jo hahmottunut. Sitten alkoi yksityiskohtien tekeminen. Homma sattui pikkuhiljaa enemmän ja enemmän – olihan alue ärtynyt – mutta kipu oli siedettävää. Toisen puolituntisen jälkeen alkoi se pahin osuus – värittäminen. Voin sanoa että seuraava tunti oli ihan täyttä tuskaa. Kiroilin kuin pahempikin merimies, puristin penkkiä rystyset valkoisena, napsuttelin sormiani sijaistoimintona (etten napsuttele tatuoijan päätä penkkiin 😀 ). Ei siinä todellakaan pystynyt mihinkään iPadiin keskittymään. Loppua kohden jalka nyki nykimistään ja mulle meinasi riittää. Teki mieli sanoa että kiitti hei, jatketaan toiste. Mutta sitten vaan koitin keskittyä ja ajatella, ettei tätä kauaa enää kestä.

Yhtäkkiä neulaaminen loppui, jalka putsattiin ja rasvattiin ja kelmu oli päällä ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Eipä siinä mitään, tuumasin että kiitos ja painuin pihalle. Juteltiin vielä siskon kanssa siinä, kunnes totesin että pakko lähteä kotiin, matkaan menee 1,5h ja tarttis aamulla vääntäytyä töihinkin.

Fiilikset oli aika ristiriitaiset kotimatkalla. Kuvasta ei tullut ollenkaan sellainen, mitä olin suunnitellut. Toisaalta olin antanut tatuoijalle vapaat kädet, joten onko ihme jos ei tule sellainen kuin ajattelin, jos tekijä ei tiedä mitä olen ajatellut. 😀 Kotiin päästyäni söin iltapalaa ja painuin sänkyyn. Sängyssä mietin että kuva on aivan hirveä ja kamala, ja HETI kun se paranee, käyn sen korjauttamassa.

Aamulla sitten poistin kelmun, pesin ja kuivasin ja rasvasin kuvan. Ei se enää näyttänytkään niin pahalle. Fiilikset oli edelleen ristiriitaiset, mutta selvästi paremmat kuin edellisiltana. Tulin siihen lopputulokseen, että annan kuvan ensin parantua, ennen kuin teen mitään päätöksiä sen suhteen. Olin varma, että edellisiltaiset ajatukset olivat pitkän päivän, kivun, väsymyksen ja kuvaan liittyvien tunteiden aiheuttamaa sekamelskaa. Laitoin uuden kelmun suojaksi ja lähdin töihin.

Töissä ohjaajani pyysi näyttämään kuvaa, ja olin ihan että ei, en mä voi kun en vielä itsekään tiedä mitä mieltä olen siitä. 😀 Näytin kuitenkin, ja hän kehui sitä. Olin aika yllättynyt, kai olin jotenkin valmistautunut vastaanottamaan negatiivisia kommentteja. Päivän aikana kuva alkoi miellyttämään pikkuhiljaa enemmän, ja uskalsin lähettää kaverille siitä kuvankin. Facebookiin en kuitenkaan kuvaa laittanut, halusin vielä ihan rauhassa totutella ja muodostaa oman mielipiteeni ennen kuin asetan kuvan muiden arvosteltavaksi. Parille tutulle laitoin pyydettäessä kuvan yksityisviestillä, ja kaikki saamani kommentit olivat pelkästään positiivisia. Torstaina sitten uskaltauduin laittamaan kuvan näkyviin Facebookiin, ja edelleen pelkkiä positiivisuuksia. Luulen tietäväni kyllä ainakin muutamia, jotka ei välttämättä kamalasti arvosta, mutta ovat onneksi niin hienotunteisia, etteivät raaski sanoa ääneen mitä ajattelevat.

Nyt ollaan kuvan kanssa eletty reilu viikko kimpassa ja niin – nyt rakastan tätä. Ihan kuin se olisi aina ollut tuossa pohkeen sivussa. Ja kun tällä kuvalla on ihan oikea syvällisempi merkitys, eikä ole mikään kännipäissään otettu sattumanvarainen tribaali, niin mikäs tästä tykätessä.

Tatuoinnin ”pohjana” oli kuva äitini kastelusikan varresta. Silloin kun äiti kuoli, olimme siunaustilaisuuden jälkeen äidinäidin luona kahvilla ja hän kattoi nuo lusikat pöytään. En ollut koskaan ennen niitä nähnyt, ja kuvio oli mielestäni niin kaunis, että tuumasin heti siskolleni, että tämän haluan tatuointina äidin muistoksi. Mutta koska olen minä, piti kuvaan saada kukkanen ja pinkkiä väriä – tietysti. Nyt kuvassa on kaikkea mitä halusin, ja olen enemmän kuin tyytyväinen, ettei kuvasta tullut sellaista kuin olin suunnitellut.

Äidille 11.3.1954 - 12.3.2012

Äidille 11.3.1954 – 12.3.2012

2 comments

  1. Minna says:

    Hui, mä oletin ihan, että tekijä näyttää kuvan ja hyväksyttää sen ensin. Siis hyvissä ajoin, että ehtii kypsytellä ideaa. 😀 No, ei mulla varmaan riittäisi rohkeus tatskaan ollenkaan.

    • Krista says:

      No, mäkin odotin että oisin saanut vaikka viikkoa tai edes muutamaa päivää etukäteen nähdä luonnostelman, mutta ei. 😀 Toisaalta ehkä parempi näin, takuulla oisin halunnut muuttaa sitä, ja sitten se ei olisi tämmöinen. 🙂

Vastaa