Valmista tuli!

Pidin tässä tahattoman bloggaus-loman, mutta nyt takaisin sorvin ääreen. 🙂

Toukokuun viimeisenä perjantaina, 29.5. sitten lopulta vihdoin ja viimein valmistuin merkonomiksi. Ja on tämä ollut kyllä sellaista tunteiden vuoristorataa ettei tosikaan. Olen ollut niin otettu ihmisten muistamisista, etten tiedä miten päin olisin. On mulla vaan ihania tyyppejä elämässäni!

Työssäoppimispaikalla muistivat mua valmistumislahjalla, ja ajattelin että ehken mä sitten ollutkaan niin hirveän huono työntekijä. 🙂 Koululla juhla itsessään oli hieno kokemus. Juhlan loputtua kun valuimme juhlasalista pois, pari opettajaani pyysivät mut sivuun, ja antoivat kirjekuoren. Olin taas ihan äimän käkenä. Mun opettajat muistivat mua ”yksityisellä” lahjalla, jotenkin tosi upeaa. En saanut yhtenäkään vuonna minkään valtakunnan stipendejä, ja myönnän että harmitti. Mutta kun sain opettajien lahjan…no, se oli parempi kuin yksikään opiskelumenestykseen perustuva luokkastipendi!

No, sitten tuli ystävien ja sukulaisten lahjat.

Ensimmäinen tuli postissa Minnalta. Upea itsetehty kortti ja paketista paljastui kirja. Näin ensin takakannen, jossa oli ruotsinkielistä tekstiä, ja mä mietin että nyt se piruilee mulle! 😀 Mutta ei, se oli mun haaveilema ”aikuisten värityskirja”. Saan harjoittaa mindfulnessia värittämällä upeita eläinkuvia. <3

 

Viikko valmistumisen jälkeen, oli mun omat valmistujaisjuhlat anoppilassa lähimmille sukulaisille, ja ne meni paremmin kuin hyvin! Mahduin mekkooni 😀 , ruokaa oli tarpeeksi ja kaikilla vaikutti olevan mukavaa. 🙂 Olin tosi iloinen siitä, että lähes kaikki mun neljä sisarusta puolisoineen tulivat paikalle. Yksi veli jäi pois, kun sillä oli jo aiemmin suunniteltu meno, mutta lähetti vaimonsa ”edustamaan”. Lisäksi paikalla oli mun täti ja ”isäpuoli”, eli mun sisarusten isä joka on kyllä ollut mullekin aina kuin isä. Miehen puolelta paikalla olivat miehen vanhemmat ja vanhin sisko lapsineen.

Miehen sisko on samanlainen käsityöläinen kuin minä, ja ollaan hyvin paljon samalla aaltopituudella. Häneltä sain käsityökirjan, itsetehdyn kukkaron ja joka kesäistä Karnaluks-reissuamme varten vähän käyttörahaa. Ihana, täydellinen lahja. 🙂

Sisarukset sitten yllättivät ihan toden teolla!

Heiltä tuli yhteinen lahja. Kurkkasin lahjapussiin ja siellä oli Muumi-lasitaulu. Vitsailin siinä, että ihan varmaan on kuvana Mörkö – tai Haisuli ja Haisulihan se siinä komeili! En ole mikään muumifani, kämpästä ei löydy ensimmäistäkään muumumukia (henk.koht. en maksa 15 € pienestä mukista vaikka siinä olisi mikä kuva!), mutta muumit on jees kyllä muuten. Siinä mietin mitä sanoa, ja että mikä lahjan idea oli, kun kaikki odottavasti katsoivat minua ja käskivät ottamaan taulun pois paketista.

Paketista paljastui valokuvakehys, mutta siinä ei suinkaan ollut Haisulin kuvaa, vaan tatuointilahjakortti!

Silloin kun meidän äiti kuoli, mä halusin ottaa muistotatuoinnin, ja kuvan perustakin oli jo valmiina. Mutta enhän mä ole sitä saanut aikaiseksi. Eikä mulla ole ollut sellasia rahoja irrottaa. Sisarukset tiesivät tämän ja täytyy sanoa että täydellisempää lahjaa eivät olisi voineet keksiä! Nytkin meinaa kyyneleet puskea silmäkulmista kun ajattelen asiaa.

Miehen vanhemmilta, tädiltä ja mummulta tuli sitten ihan yhtä tärkeää – eli rahaa. Eipä sitä koskaan ole liikaa. Jokainen lahja kosketti mua syvästi. <3

***

Nyt ollaan suunniteltu miehen siskon kanssa sitä Karnaluks-matkaa, ja tänä vuonna päätettiin tehdä oikein vimpan päälle. Aikaisempina vuosina ollaan menty Viking Linen iltalähdöllä niin, että ollaan nukuttu yö laivassa, ja aamulla kukonpierun aikaan ryysitty laivasta silmät ristissä ulos. Mä näin kylpylätarjouksen ja ehdotin sitä, ja nyt meille on tulossa semmonen reissu että oksat pois! Meillä on auto mukana, ja ollaan kylpylässä kaksi yötä. Ajankohta piti valita tarkkaan niin, että mies on kesälomalla jotta voi jäädä kotiin koirien kanssa. Valittiin lopulta lähdöksi torstai 16.7. ja paluu lauantaina 18.7. Seuraavana päivänä on miehen veljenpojan ristiäiset, joten jään miehen siskolle yöksi kun tullaan ja menen heidän kyydillään sitten juhliin.

***

Valmistujaisissa kerroin että meinataan mennä miehen kanssa naimisiin vuoden päästä kesällä. Meillä vaan on ollut tavasta mielipide-eroja. Mä halusin kirkkohäät pukuineen ja lähimpine sukulaisineen, kun taas mies haluaa mennä naimisiin hissukseen maistraatissa. Puhuttiin aiheesta sitten yhtenä päivänä, ja mä vihdoin tajusin priorisoida asiat. Mies kertoi, kuinka vaikea pelkkä ajatus kirkkohäistä ja huomiosta on sille, ja mäkin sain vihdoin pään pois perseestäni. Mietin, että jos se asia on hänelle edes puoliksi niin ahdistava, kuin ajatus mulle opinnäytetyön pitämisestä auditoriossa, niin en mä halua pakottaa sitä siihen. Naimisiinmeno on mulle se juttu, ei hienot häät.

Sanoin sitten, että maistraatti on mulle ok. Mutta pikkuhiljaa aloin tulemaan siihen tulokseen, että sittenhän voitas mennä naimisiin jo heti tänä kesänä, nyt kun ei tarvitse suunnitella, säästää tms. niitä kirkkohäitä varten. Juttu lähti puolivitsinä, mutta lopulta katottiin kalenteria miehen kanssa, ja mietittiin sopivaa päivää.

Ensin sovittiin että maanantaina 13.7., koska miehellä on silloin loma, ja meidän tapaamisen vuosipäivä on 11.7., mutta koska maistraatit ei lauantaisin ole auki, niin tuo maanantai olisi seuraava sopiva. Mutta koska otan miehen nimen, niin piti valita Karnaluks-reissun jälkeinen päivä, kun matkat on varattu nykyisellä nimelläni. Katsottiin maistraatin sähköisestä ajanvarauksesta sopivaa päivää, ja siksi valikoitui 20.7.

Kolme viikkoa, ja me ollaan naimisissa! Tuntuu hullulta, mutta toisaalta ollaanhan tässä oltu jo 6 vuotta yhdessä, joten mitä tässä enää odottelemaan. Niin paljon on koettu yhdessä, että mun kaverikin sanoi ettei hän voi kuvitella mitään mikä meidät enää erottais, ja mulle avioliitto on kuitenkin tärkeä. En mä halua olla avopari lopun ikää.

Kun saatiin päivä päätettyä, kerroin sitten miehen veljen vaimolle (ja kouralliselle muita ihmisiä kun olin niin innoissani), joka on myös ystäväni. Hän kyseli sitten että miten aion laittaa tukkani ja meikkaanko yms. Hetken perästä soitti ja käski varaamaan 14.7. klo 11 -> pari tuntia. Olin vaan että öö, okei 😀 Hetkeä myöhemmin soitti uudestaan, ja ilmoitti että hän, miehen kaksi siskoa ja anoppi kustantavat mulle polttarilahjaksi kampaajakäynnin!

Mä en ehkä kestä. Miten ihana juttu!

En lakkaa ihmettelemästä, että mitä hyvää olen edellisessä elämässäni tehnyt, kun mulle on siunaantunut näin ihania ihmisiä elämääni. <3

Hypetystä ja höpötystä

Aloitetaan höpötyksestä.

Yksi nimi on ollut monen huulilla viime aikoina. Ei, en puhu nyt Pekka Rinteestä, joka valittiin MM-jääkiekon  parhaaksi maalivahdiksi. Puhun Suomen euroviisuedustajasta vuosimallia 2015, eli Pertti Kurikan Nimipäivät-yhtyeestä. Somessa bändiä on hehkutettu heti UMK:n jälkeen kun ”pojat” tuli valituksi (lainausmerkit lisätty, koska bändin jäsenet eivät ole enää mitään siloposkisia teinipoikia, vaikkakaan pikagooglettelu ei kertonut tarkkoja ikiä).

Mä en ole oikeastaan minään vuonna seurannut Suomen sisäisiä karsintoja, en edes silloin kun Apulanta-yhtyeen Toni Wirtanen oli tuomaristossa, vaikka teinistä saakka fanittanut Apista ja seurannut ”poikien” tekemisiä (lainausmerkit lisätty jälleen samasta syystä, ikiä ei tosin tarvinnut googlettaa tällä kertaa). Vasta kun Suomen edustaja on valittu, olen kuunnellut ko. biisin ja päättänyt tykkäänkö vaiko en.

Mä olen myös nuorempana skipannut ansiokkaasti kaikki viisut, ei vaan kiinnostanut. Vasta noin viimeiset 10 vuotta olen katsonut edes toisella silmällä finaalit. Lordin vuonna, eli 2006, tein jopa taulukon koneelle, johon merkitsin antamani pisteet, ja viisuissa annetut pisteet. Joo, pelottavaa, tiedän. Lordi vaan oli jotenkin tosi jees. Okei, se oli erilaista ja jotkut kokivat Lordin kappaleineen makaaberiksi Euroviisujen pyhäinhäväistykseksi. Mutta hemmetti soikoon, hirviöt meni maskeineen ja esityksineen ja voitti koko roskan! Ja biisi oli oikeasti hyvä. Hyvä siksi, ettei se käsitellyt mitään ajankohtaista asiaa tai yhteiskunnan/maapallon tilaa, se ei ollut vinkuvonkuballadi ikuisesta rakkaudesta tai tissit tiskiin-lurittelu jossa ei ole sisältöä. Koska niitä on nähty ihan tarpeeksi. Se oli Lordin oma biisi, sitä ei ollut väkisin väkerretty viisuihin, eli siinä ei ollut mitään feikkiä. Mutta nyt mä eksyin aiheesta.

PKN:stä puhuttaessa esiin nousee väkisinkin käsite suvaitsevaisuus. Bändi koostuu kehitysvammaisista jäsenistä, joten ei ihme.

Mä pidän itseäni aika suvaitsevaisena, vaikka suvaitsevaisempikin voisin kyllä olla. Eli en ole mikään maailmoja halaava, ”antaa kaikkien kukkien kukkia”-tyyppi. Aivan sama mulle olet sitten hetero, homo, kehitysvammainen, musta, valkoinen, nuori tai vanha jne. Mutta sitten kun IHMISENÄ ylittää tietyn rajan, niin suvaitsevaisuudesta ei ole tietoakaan. Olen ensimmäisenä vaatimassa päitä vadille esim. pedofiilien ja eläintenrääkkääjien kohdalla.

Mutta kehitysvammaisista koostuva bändi ei hetkauta. Tarkoitan sitä, että se ei nostata mitään erityisiä mielipiteitä puoleen tai toiseen. Jokainen tarvitsee harrastuksia, jotain mielekästä tekemistä, oli diagnoosi mikä hyvänsä. Siitä vaan, soittakaa punkkia ja nauttikaa siitä mitä teette! Kun kuulin valinnasta, ensimmäinen ajatus oli että hei, hienoa! Seuraava ajatus oli sitten huolestuneempi. Ettei kukaan vaan nyt ratsastaisi bändin siivellä auringonlaskuun.

Tiesin istuvani telkkarin ääressä finaalissa (ei, mulla ei käynyt mielessäkään etteikö PKN siellä olis!), joten pitihän se kuunnella tuo osallistuva kappale. Kaikki sitä hypetti somessa, ja biisin nimestä tuli sanonta. Aina mun pitää sitä ja tätä. Näitähän tulee aina. Putous-ohjelmasta niitä tulee joka vuosi useita. Menin siis YouTubeen ja pistin biisin soimaan.

”Ei helvetti. Mitä p*skaa tämä on?”

Mä en oikeasti voinut kuunnella sitä biisiä loppuun. Se oli musta niin kamala. Mutta ei siinä mitään, kaikki ei tykkää kaikesta, enhän mä tykkää oopperastakaan. Ja mä nyt en tosiaan ole punkin ystävä, vaikka Apiksella on aina paikka mun sydämessä. Mutta se ei olekaan puhdasta punkkia – ainakaan enää. Totesin siis että okei, biisi ei nappaa sitten yhtään, mutta onnea matkaan ja vähintäänkin PKN saa upean kokemuksen jos ei muuta. Mä olen tietoisesti vältellyt puhumasta aiheesta somessa, koska en halua sitä paskamyrskyä mun niskaani. Voin vain kuvitella kuinka saisin kuulla, etten ole suvaitsevainen ja arvostelen biisiä siksi koska sen jäsenet ovat kehitysvammaisia jne. mutta mä en voi ruveta tykkäämään jostain biisistä siksi kun sen esittäjä on joku tietty. Biisit biiseinä, toiset on hyviä ja toiset ei. Suomella on oikeasti ollut aika tosi vähän hyviä kappaleita viisuissa mukana, joten sikäli en koe tätä mitenkään ihmeelliseksi.

Nyt kun PKN tippui ekassa semifinaalissa, mä yllätyin. Kuten jo aiemmin sanoin, ei mulla käynyt mielessäkään etteikö se olis finaalissa. Yllätyksen lisäksi se oli helpotus. Nyt mun ei tarvitse istua sitä iltaa telkkarin ääressä, koska ei mua kiinnosta muiden maiden rallatukset jos ei Suomi ole mukana. Ja helpotus myös siksi, että se jatkuva, ärsytykseen asti yltänyt hypetys voi alkaa pikkuhiljaa laantumaan. Suomi kuitenkin sai nyt itsensä taas otsikoihin jollain raflaavalla ja erilaisella. Eikä siinä ole mitään vikaa. Onhan viisuissa ollut Lordia, Venäläisiä mummoja ja nyt viimeksi Itävaltalainen  Conchita Wurst. Erilaisuus erottuu.

***

Jatketaan hypetykseen.

Palautin eilen illalla viimeisenkin koulutehtävän opettajalle. OMG! Työssäoppimisraporttia kaipaili, joten näppäränä naisena tuskailin koko illan sen kirjoittamisessa, koska tietenkään en ollut moista aloittanut vielä. Paras hetki on se viimehetki. 😀

Tänään kuulemma tekevät paperit valmistuneista, toivottavasti olen joukossa. 😉

Olis aika noloa perua tai pitää suunnitellut valmistujaiset, jos en valmistuisikaan. Kutsutuista on tosin vasta kaksi ilmoittanut edes että kutsu on löytänyt perille. Mutta silti.

Ensi viikon perjantaina, eli 29.6. on koulussa valmistujaiset, eli tässä ihan oikeasti alkaa päivät käymään vähiin. Kohta saan kirjahyllystä lisää tilaa kirjoille, kun nuo opiskelumatskut saa siitä pois. Kohta mä olen vapaa ja mulla on ammatti, eli nousen kuvitteellisessa arvoasteikossani yhteiskunnan pohjasakasta portaan ylemmäksi.

Ainoa este valmistumiselleni, on nämä viimeisen jakson sairauspoissaolot. Mähän olen ollut kolmesti pois pari päivää kerrallaan flunssan takia. Ja kuulemma ei saisi tulla enempää kuin yksi viikko, eli 5 arkipv poissaoloja. Tuo maaginen luku ylittyi siis jo viime viikolla parilla päivällä. No, viime sunnuntaina oli vähän omituinen olo, kurkussa oli pala ja rintaa ahdisti. Olin myös saanut ihmeellisen kuivan yskän. Aloin epäilemään keuhkoputkentulehdusta ja ajattelin katsella josko se siitä. No, tiistaina oli ihan vetämätön olo, ja ajattelin että pakko mun on nyt tälle tehdä jotain. Päätin siis kurvata kouluterkan kautta töihin kysymään jotain vinkkiä miten saisin helpotusta oloon.

Terkkari tuikkasi kuumemittarin mulle kainaloon (no okei, ojensi sen mulle ja mä tuikkasin sen ihan ite kainaloon kun käskettiin) ja kysyi että eikö tää mun flunssa ole ollenkaan mennyt ohi. Tuumasin että no ei oikein. Hetken perästä kuumemittari piippasi, ja näytti lukemaa 37,3. Lämpöä sanoi terkkari. Mullehan ei kuume nouse, eli tuo lämpö on jo merkki että kipeenä ollaan ”oikeasti”. Vinkin sijaan terkkari varasi mulle ajan lääkäriin (koska tauti jatkunut jo niin pitkään) ja hoputti kotiin lepäämään (lääkäriaika oli vasta iltapvällä).

Oli kuulkaa hienoa soittaa TAAS työssäoppimispaikalle ja todeta että sorppa, en tuu tänään kun olen kipeä. Onneksi siellä ainakin kuulostettiin ymmärtäväisiltä ja pyydettiin kertomaan miten kävi.

Iltapäivällä sitten suuntasin lääkäriin, ja herra tohtori alkoi samantien ultraamaan mun poskionteloita. Mulla on ollut viimeiset 4 vuotta poskiontelontulehdus varmaan joka vuosi, ja aina se on levinnyt otsaonteloon. Sanoi sitten että kuule, sulla on onteloissa nestettä. Kyllähän mä sen tunsin, mutta en mä jotenkin osannut sitä ajatella mitenkään uhkaavana. Ainahan mulla flunssassa täyttyy noi ontelot. Lääkäri tilasi hoitajan ottamaan pikaCRP:n, ja kun selvisi, että se on inasen koholla, loppui tutkimukset kuin seinään (ei edes kuunnellut mun keuhkoja, vaikka niistä mä menin valittamaan). Ei muuta kuin hevoskuuri vahvoja antibiootteja, kaveriksi yskää helpottavia ja limaa irroittavia tabletteja ja poretabletteja. Ennen kuin mut saatiin hätisteltyä ulos, muistin että mun pitää pyytää siltä päivältä poissaolotodistus. Hyvä kun ehdin sanoa ”todistus”, ja herra tohtori alkoi kaivamaan kalenteria.

”Kirjoitan tämän viikon loppuun sulle sairauslomaa, sopiiko?”

Öö…varmistin vielä että onhan nyt tiistai ja kun lääkäri oli samassa päivässä mun kanssa, niin typertyneenä mä totesin että kai se sitten sopii. Mä kun olin ollut menossa seuraavana päivänä töihin. Mullahan piti olla joku lievä keuhkoputkentulehdus joka lähtee kuumalla mehulla. Joka ikinen kerta, kun mulla on ollut poskiontelontulehdus, mä olen ollut ihan tyrmistynyt kun mulle on saarnattu että pysyt kotona. No, ulkonaliikkumiskielto annettiin nytkin. Lupasin ja vannoin pyhästi pysyväni kotona ja lääkäri päästi mut menemään.

Mä en ole vieläkään varma mitä tässä oikeen tapahtui, mutta nyt on alkanut pelottamaan näiden mun jokakeväisten ja -syksyisten flunssakierteitteni kanssa, että millainen työntekijä mä olen. Kuka pitää palkkalistoillaan tyypin joka on melkein puolet ajasta poissa? Vapaaehtoisia? Anyone?

*Päivitys klo 12.37: En kestänyt enää jännitystä, joten laitoin viestiä opettajalle ja kysyin suoraan, että valmistunko. Hän kysyi kuinka paljon on poissaoloja, ja vastasin että muistaakseni 10. Nyt kun mietin, niin saattoi olla 11…mutta ei 12 enempää. No, enivei, opettaja vastasi että valmistun. Huh huh. Ei löydy sanoja. Valtava helpotus.

Viimeisiä viedään

Nimittäin viikkoja opiskelijana!

Tänään annoin työharjoittelupaikalla kirjanpidon ja palkanlaskennan näytöt ja sitten lähdinkin kotiin. Eilisestä asti ollut taas aivan kamala olo, kuumetta ja niin pois päin. Palautin vielä viimeisen tehtävän alkuillasta opettajalle, nyt pitäisi alkaa siis olemaan hommat redi.

Äsken tulostin ja laitoin kuoriin valmistujaiskutsut. Jännittävää, mun eka juhlat. 🙂

Kutsusta tuli tämän näköinen:

 

 

Tilasin myös vihdoin mun merkonomilakin. Nyt tarttis kai vaan enää muutama viikko jaksaa ja sit olen valmis(tunut)! Vieläkin vaikea uskoa mokomaa…

 

Long time no see

Enpäs ole kirjoitellut hetkeen. Mutta eipä tänne ihmeitä kuulu. 🙂 Vappu oli ja meni, ja huomenna alkaa taas arki. Nämä pidemmät viikonloput kyllä pistävät pienen ihmisen pään ihan sekaisin.

Laskeskelin tuossa, että jäljellä enää 19 työ(ssäoppimis)päivää ja sitten valmistun. Happea, happea – hyperventiloin! 😀 Töissä mennyt ihan kivasti, ja viikon päästä maanantaina minulla on kirjanpidon ja palkanlaskennan näytöt. Eli opettaja tulee paikalle vahtaamaan selkäni taakse, kun kirjaan kuukauden kirjanpitoa koneelle ja lasken palkkoja.

Tällä viikolla olin koululla auttamassa amiksen ykkösiä NY-yritystensä kirjanpidon kanssa. Minulla jäi tuo NY-kurssi aikoinaan kesken, ja olen sitä nyt korvannut viime vuonna ja tänä vuonna. NY eli Nuori Yrittäjyys-kurssilla perustetaan 2-4 hengen yritys, johan sijoitetaan alkupääoma omasta pussista, ja sitä sitten pyöritetään lukuvuoden ajan. Kaikki tuotto mikä tulee, jaetaan ryhmän kesken, kuten on ennalta sovittu.

Maanantaina minun piti mennä koululle klo 12, joten ajelin aamuksi töihin. Klo 9 opettaja laittoi tekstiviestin, että tule jo kymmeneksi. Pikkuisen otti päähän, työmatkoihin menee tunti yhteensä, joten ehdin olla töissä vain 1,5 h. Keskiviikkona oli sovittu, että menen koululle taas klo 12, mutta opettaja koitti saada minua tulemaan jo kymmeneksi. Ilmoitin että ei käy. Kaikki meni hyvin, ja nyt pitäisi siis olla tuo NY-kurssi pulkassa.

Keskiviikkona iltapäivällä juttelin opettajan kanssa, ja kyllä lämmitti mieltä kovin, kun hän sanoi olevansa ylpeä minusta. Kaikesta huolimatta, mitä opiskelujeni aikana on sattunut, mä valmistun.

Opiskelunihan eivät ole sujuneet ihan kuten Strömsössä. Tai lähinnä tämä muu elo opiskelujen ulkopuolella.

Aloitin opiskelut elokuussa 2011. Parin kuukauden päästä alkoivat kovat vatsakivut, joiden syy ei selvinnyt. Ramppasin välillä iltaisin päivystyksessä hakemassa kipulääkettä suoraan suoneen, kun mikään muu ei tehonnut. Kivut aiheuttivat myös poissaoloja koulusta, joka taas pahensi masennustani, ja oravanpyörä oli valmis.

Maaliskuussa 2012 äitini kuoli yllättäen. Vaikka meitä lapsia on viisi, koin silti vastuukseni hoitaa kuoleman jälkeiset järjestelyt. Vaan eihän siitä tullut mitään. Menin ihan lukkoon, ja n. puoli vuotta elin jossain ihme kuplassa. Sitten rysähti.

Se oli syksyllä 2012 ja juuri kesken sen NY-kurssin. Kupla poksahti, ja lopulta mun oli pakko todeta, että mä en nyt pysty. Jätin NY-hommat kesken, ja sain n. 1,5 kk sairaslomaa vakavaan masennukseen. Kävin  psykiatrian poliklinikan päiväosastolla kuukauden verran, kunnes helpotti. Pikkuhiljaa palasin opiskelujeni pariin ja aloin toipumaan shokista, minkä äidin kuolema aiheutti. En voinut kuvitellakaan, että se tulisi tuollaisella viiveellä, kyllähän minä itkin ja surin ihan heti kuoleman jälkeen, mutta se shokki tuli tosiaan vasta myöhemmin.

Kolmannen vuoden alussa syksyllä 2013 vaihdoin ryhmää. Olin sen verran jäljessä muita ryhmäläisiäni, ja kolmannella aloitetaan syventävät taloushallinnon kurssit, että minut siirrettiin tavallaan yhtä vuosikurssia alemmas. Vähän aikaa meni hyvin, ystävystyin yhden ryhmäläiseni kanssa ja opiskelu maistui. Sitten tapahtui taas.

Mummi joutui lokakuussa sairaalaan kaaduttuaan kotonaan. Mummi on minulle ollut isä ja äiti ja maailman läheisin ihminen, joten kyllähän tuollainen vaikuttaa. Varsinkin, kun mummi ei oikein muistanut mitään, ei tunnistanut poikaansa (isääni) ja kun kukaan ei tiennyt että missä vika. Pääkoppa kuvattiin ja tutkittiin, mutta syytä ei löydetty. Vajaa kuukausi kului, kunnes tuli puhelu.

Tätini soitti, ja aloin saman tien itkemään. Me ei olla mitenkään läheisissä väleissä, joten arvasin että nyt on jotain ihan kamalaa. Että nyt on mummi kuollut.

Mutta ei, mummi oli yhä sairaalassa toipumassa, mutta isäni oli löydetty kuolleena mummin asunnosta. Isä asui ns. palvelutalossa, koska ei ollut enää kykeneväinen itsenäiseen asumiseen, mutta kävi paljon mummilla, ja vietti siellä aikaa kun ei palvelutalossa viihtynyt – erakkoluonne kun on…oli. Täti oli miehensä kanssa mennyt tapansa mukaan hakemaan mummin luota posteja, ja siellä oli isä maannut kuolleena.

En kyennyt käsittämään tapahtunutta. Olin ollut hirveän huolissani mummista, ja yhtäkkiä sitten isäni on kuollut. Mietin, että mitä täällä tapahtuu?

Koska mummini oli edelleen huonossa kunnossa, ei tiedetty voisiko hänelle edes kertoa tapahtuneesta. Sovin sitten tätini ja setäni (isän veli) kanssa, että olen paikalla, kun asiasta kerrotaan. Minä kun olin kaikkein läheisin isän ja mummin kanssa. Isä löydettiin perjantaina, ja maanantaina olin sitten matkustanut Helsinkiin, mennäkseni katsomaan mummia ja selvittääkseni mikä hänen kuntonsa on. Minä, tätini miehensä ja setäni vaimonsa kanssa tapasimme mummin hoitavan lääkärin, joka sanoi että periaatteessa ei ole estettä, miksei asiasta voisi kertoa, mutta mummi saattaa unohtaa sen, eli asian joutuu kertomaan uudestaan.

Kun menimme mummin huoneeseen, hän kysyi ensimmäisenä että missä Kari (isäni) on. Olimme kaikki ihan kauhuissamme. Pyysin mummia istumaan alas, mutta hän intti että missä Kari. Lopulta hän istui alas, ja istuin hänen viereen sängyllensä, otin hänen kätensä käsiini ja katsoin häntä silmiin. Itkua pidätellen kerroin, että isä on kuollut.

Mummista loisti, ettei hän alkuun käsittänyt ollenkaan mitä sanoin. Tiedättehän, kun kuulee jotain kamalaa, ettei sitä halua uskoa. Kerroin asian uudelleen, ja hän alkoi nauramaan. Sanoi että älkää viitsikö huijata. Shokki oli niin valtava, ettei hän vain suostunut uskomaan mitä sanoin. Hän katsoi meitä jokaista vuorollaan, ja pikkuhiljaa hän alkoi ymmärtämään. Se tuska, mikä hänen kasvoiltaan paistoi – en koskaan unohda sitä. Siinä sitten itkettiin yhdessä ja hän kyseli mitä on tapahtunut ja niin edelleen. Hän sanoi että haluaa mennä perässä eikä jäädä tänne elämään.

Yhtäkkiä hän kääntyi ja katsoi minuun ja alkoi uudelleen itkemään. Kyseli että miten minä pärjään, nyt molemmat vanhempani on kuolleet. Että mitä hän itkee kun minulta on isä kuollut. Yritin selittää, että ihan yhtä suuri suru se on hänellekin, kuin minullekin, mutta yhdessä selvitään – jotenkin.

Keväällä 2014 sitten koiramme Oona kuoli yllättäen. Syytin siitä alkuun ensin itseäni ja toisaalta mietin että mitä nyt vielä.

Ja samaan aikaan kaikkien näiden tapahtumien lisäksi kärsin edelleen vatsakivuista ja muista sairauksistani. Onko siis ihme että opintoni venyivät neljännelle vuodelle? Onko ihme, jos usein teki mieli luovuttaa ja heittää hanskat tiskiin? Väitän että ei ole.

Onnekseni olen jollain ihmeen kummalla saanut ympärilleni ihania ihmisiä, jotka ovat minua tukeneet. Viime vuoden lopussa, olin jälleen valmis luovuttamaan opintojeni suhteen. Masennus oli taas pinnalla vähän enemmän, stressassin kaikkea ja ei vaan huvittanut. Onneksi silloinkin mulla oli ystävä joka sanoi että sä et nyt hei luovuta. Piste.

Enkä luovuttanut. Onneksi.

Mulla vaan on tapa, että mun on pakko saada marista ja valittaa ja kiukutella, ja sitten kun mulle sanoo että nyt nainen oikeesti, niin mä tajuan taas että miten päin se maailma pyöriikään.

Mutta, nyt mä lopetan tän tähän, koska jos meinaan oikeasti valmistua kohta, niin sitä ennen pitäisi yksi liiketoimintasuunnitelma väsätä, ja olen sitä lykännyt nyt about 2 vuotta. 😀

 

Uusi viikko, uudet kujeet…tai jotain

Niinhän se uus viikko taas pyörähti käyntiin, mutta vaikka olikin maanantai, oli töissä ihan mukavaa ja aika meni nopsaan. Aamulla kumminkin ahdisti, kun oli kipeä olo, mutta päätin silti mennä töihin. Tuntuu ettei millään meinaa käynnistyä. Mutta lohduttauduin sillä, että enää reilu 5 viikkoa ja olen valmis.

Työpäivän jälkeen postilaatikossa odotti uusi timanttimaalaus-kitti, sormet syyhyää jo. 🙂

Joutsenet

Vähän myöhemmin miehen vanhemmat tulivat käymään ja tuomaan miehen synttärilahjan, tuo kun täytti männä viikolla vuosia, mutta appivanhemmat olivat Berliinissä. Höpöteltiin niitä näitä, kuten tavallista.

Kello on vasta varttia vaille iltayhdeksän, ja mä olen jo ihan nukkumakuosissa. Vähän niin kuin väsyttäis. Tänään ei tämän enempää lohkea, kattellaan joku toinen päivä uusiks. 😀

 

Flunssa

Sehän se iski. Viime viikolla oli jo vähän tuntumaa, mutta päätin että minähän en kipeäksi nyt kuulkaa suostu. Eilen sitten kuuntelin koko päivän kun työkaveri niiskutti, köhi ja puhui flunssan madaltamalla äänellä, ja mietin notta noinkohan vaan tuo tulee mulle, tämmöinen pöpömagneetti kun olen. Aamulla oli vähän outo olo, mutta en kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, ainahan mulla on vähän outo olo. 😀

Järjestelin siinä sitten erään yrityksen papereita ja tiliöin tositteita ja niiskutin. Hetki hetkeltä olo vaan kävi surkeammaksi. Puoli 11 kävi mielessä, että tänään tarttee ehkä lähteä kotiin kesken päivän, ja puoli 12 sitten ilmoitin että sori, pakko mennä. Töitä suuntasin koululle terveydenhoitajaa moikkaamaan, saikkutodistus pakko hakea. Lämpöä oli 37,1, ja käsky kävi levätä tämän ja huomisen päivän ainakin.

Nyt sitten oonkin vaan lähinnä ollut. Nukuin päikkärit, kävin koirat viemässä pikalenkille ja katsellut sarjoja. Aivot käy niin hitaalla, että parempi kai käydä nukkumaan, väsyttääkin jo.

Voihan villahousut

Olipahan maanantai. Aamulla piti olla tasan klo 8 töissä, sillä opettajan oli määrä tulla täyttämään työssäoppimislomakkeet työpaikalle. Aamulla mittari näytti +1, joten ajattelin mennä kytkemään auton lämppärin päälle. Joku mun alitajunnassa kuitenkin kehotti tarkistamaan, että onko lämppärinjohto paikoillaan. No eipä ollut. Mies oli laittanut oman lämppärinsä viikonloppuna jo varastoon odottamaan ensi talvea, ja kerännyt samalla molempien johdot talteen. Hilpasin yöpaitasillani kiinnittämään johtoa takaisin, tuulilasi oli niin jäässä, että ilman lämmitystä sitä saisi skrapailla ties kuinka kauan.

Niukin naukin ehdin lähtemään ajoissa, ja kirosin itseäni kun aina jää viime tippaan lähteminen. Suunnilleen kolmasosa matkasta oli taittunut, kun horisontissa näkyi siniset vilkkuvalot. No mutta tämäpä hienoa! Kaksikaistainen ”metsätie” (molemmin puolin oli metsää, ei se mitään oikeaa metsikköä siis ollut) ja väylä aivan tukossa. Olin jo kaivamassa puhelinta esiin soittaakseni pomolle ja kertoakseni myöhästyväni, kunnes letka alkoi liikkumaan, ja poliisisetä siellä heilutteli niitä valokeppejään. Maija tuli vastaan edelleen vilkut päällä, ja pysähtymis-, yms. merkkejä näytellyt poliisimies lähti kävelemään tienreunustaa jonnekin.

Pääsin työpaikalle klo 7.55, eli olin peräti ajoissa! Opettajan mersu (kyllä, uusi valkoinen mersu) oli parkkipaikalla, mutta ilmeisesti hän hoiti jotain asioitaan, tai ei vain uskaltanut tulla sisälle ennen kuin kello löi 8. 😀 Pomo ei ollut vielä paikalla, joten jäimme odottelemaan. About varttia yli pomo ilmestyi, silläkin ollut joku äksidentti vissiin. No, täyteltiin paperit ja sovittiin alustava aika, kun annan näytöt (iik!) ja opettaja painui matkoihinsa.

Koko työpäivä meni kummallisesti haukotellessa, vaikka menin mielestäni ihan ajoissa nukkumaan. Iltapäivästä huomasin että ilma oli vaan viikonlopun jäljiltä niin tunkkainen, että siksi olin haavi auki jatkuvasti. Kävin pienellä happihyppelyllä ulkona ja jatkoin hommia.

Toinen outo juttu haukottelun lisäksi, oli selän, hartioiden ja käsien jumi ja särky. Koitin kovasti kiinnittää huomiota istuma-asentooni, mutta ei tuntunut auttavan. Nousin venyttelemäänkin tuon tuosta, mutta siitä ei ollut mitään merkittävää hyötyä. Satuinpa mainitsemaan asiasta Facebookissa, jolloin kaveri muistutti että tehtiin eilen punnerruksia kotikuntotestiä varten. Meidän piti aloittaa 6 viikon kesäkuntohaaste tänään ja siksi tuo testi. No, ei siis ihme jos olen juntturassa.

Tuosta haasteesta sen verran, että totesin jo viime viikolla kaverille, että ei taida tulla mitään, tuo työssäoppiminen imee mut niin kuiviin että hyvä kun jaksan pysyä valveilla iltakymmeneen. Aikaisemmin mun on turha mennä nukkumaan, tai herään keskellä yötä ja sitten ei oo kellään kivaa. No, eilen niitä punnerruksia tehdessäni mietin itsekseni että kyyyyyllä se haaste varmaan silti tässä samalla menee. Pah! Muutama hassu punnerrus (pöytää vasten vieläpä) ja meikä on ihan rikki. Vaihdettiin siis haaste muotoon ”6 viikon tee nyt helvetti edes jotain”-haasteeksi. 😀

Mä lupasin ite tänään hillua Selättimellä kun sellainen kerran on. Eilen sen kaivoin sohvan alta piileksimästä, mitenhän lie sinne joutunut… *pyörittelee silmiään*

***

Otsikkoon liittyen, mä olen ihaillut jo hetken aikaa Donnan hienoja villahousuja, eli vähemmän nätisti sanottuna perskarvoja. 😀

Ulkona kun rouva kävelee mun edessä, niin ne karvat on kuin astetta hienommat villahousut heiluessaan tahdissa. Siksi harmitti, kun mies pyysi mua leikkaamaan ne pois. No, syy on kyllä ihan ymmärrettävä, leidillä ollut vähän löysä vatsa ja villahousut likaantuneet.

Ajattelin ensin pestä niitä ja kammata, jos vaikka ne voisi säästää, mutta kokeiltuani sitä, jouduin nöyrtymään ja hain sakset. Dee antoi tosi nätisti mun taas touhuta, vaikka häärinkin sen peräpään kimpussa. Koitin jopa anaaleja tyhjennellä, ja senkin Dee antoi tehdä värähtämättäkään, mutta tyhjennys ei onnistunut. En vaan ole koskaan siinä onnistunut, mutta ehkä vielä joskus. Ne tyhjennettiin kyllä vasta reilu kuukausi sitten, haavahakasten poiston yhteydessä, mutta taitavat olla taas täyttymässä kun Dee hinkkasi takamustaan lattiaan tänään.

Mutta jospa tämä tällä erää meidän lauman takamuksista. 😀

Sitä sun tätä

Lauantai lopuillansa.

Tänään mies herätti minut karvakorvien kanssa aamulla kahdeksalta. Mokoma oli pirteä kuin peipponen, minulle olis uni vielä maistunut. No, lupasi sitten, että kun herään aikaisin, niin pääsen ottamaan monet päikkärit. 😀

Yhdet otin vähän ennen puolta päivää.

Tänään olen katsonut sarjoja, virkannut, täyttänyt koulumatkatukihakemuksen TOPI-jakson ajalle, kirjoittanut artikkelin Donnan leikkauksesta ja lähettänyt sen kuvineen päätoimittajalle, sekä etsinyt sisäistä lastani värittämällä värityskuvaa.

Mies lupasi ehkä vaihtaa huomenna Mitsuun kesänakit alle, sitten sen voikin viedä katsastukseen. Mitsun, ei miestä. Talvirenkaat voikin sitten pistää lihoiksi, ne ovat niin huonot ettei mitään rajaa. Ei niillä uskalla mennä edes katsastukseen. 😀

Silloin kun menin autokoulun kakkosvaiheeseen, käytiin liukkaalla radalla ja piti olla oma auto. Lainasin miehen silloista Subarua kun omaa ei vielä ollut. Mies etukäteen tuumi, että hänen on varmaan pakko vaihtaa renkaat sitä ennen, kun ovat jo niin huonot. No, meni rengasliikkeeseen ja kysyi että mitä niistä vanhoista saa.. Myyjä vastasi, että ”hyvällä tuurilla kolme kuukautta ehdollista”. 😀

Koko illan on särkenyt enemmän tai vähemmän päätä, ja vaikka olen ottanut Buranaa, ja koittanut hukuttaa mokoman kalan juomalla paljon nesteitä (mehua), ei tunnu auttavan. Peitto ja tyyny houkuttelevat kovin, ja ehkä se olisi ihan fiksuakin mennä ihmisten aikaan nukkumaan, että herää taas maanantaina ajoissa.

Voihan väsymystila

Vasta kaksi päivää topia (=työssäoppimista) takana, ja mä olen ihan död.

Eilen oli siis se kauan odotettu ja jännitetty eka päivä, ja se meni ihan hyvin. Hirveä päänsärky iski vaan kotimatkalla, joten menin hetkeksi nukkumaan kotiin päästyä. Yöllä nukutti hyvin päikkäreistä huolimatta, mutta sitten soi puhelin puoli neljältä aamuyöllä, ja sen jälkeen nukkuminen oli vähän sitä sun tätä.

Pääsin tänään tiliöimään tositteita, mikä oli oikeastaan aika kivaa. Meni vaan useampi tunti ennen kuin joku ihmeen aivosumu hälveni ja sain ajatuksen päästä kiinni, että mitenkäs tää taas tehtiinkään. Ärsytti ja hävetti ja nolotti kun meni niin pitkään muutaman hassun tositteen laittamisessa, mutta ennen kaikkea olin ja olen tosi pettynyt itseeni. Onneksi kollega ainakin vaikutti ymmärtäväiseltä, ja sanoi että parempi kun ei hätäile, vaan tekee tarkkaa työtä. Tiedän, että seuraavalla kerralla menee jo tuosta vaan – tai ainakin luulisin niin.

Piti mun jotain muutakin kirjoittaa, mutta nyt ei irtoa, kun en edes muista mitä se oli! 😀

Huomenna se alkaa…

…nimittäin työssäoppiminen!

Kääk! Jännittää!

Onneksi menen sinne vasta klo 10, ehdin ehkä jo herätä siihen mennessä, enkä näytä ihan seinästä revityltä.

Silitin jo housutkin, kun en tiedä kuinka tarkka pukukoodi niillä on, niin viitti heti eka päivänä lampsia verkkareissa paikalle. 😀

Ja suunnittelin poikkeuksellisesti hakevani eväsleivän Subista, kun en yhtään tiedä miten niiden lounastauot hoidetaan tai onko siellä lähimain edes mitään kauppaa, mistä saa murua rinnan alle.

Nyt kun on pari kuukautta ollut kotosalla ja laiskotellut tehnyt koulujuttuja, niin tiedän että se tottuminen säännölliseen päivärytmiin kyllä taas kestää. No, onneks tämän viikon pahin päivä on jo melkein ohi, eikä työpäiviäkään ole kuin 38 edessä ja sen jälkeen koittaa vihdoin se valmistuminen. Eli kyllä jaksaa!

***

Eilen meidän sisaruskatraan vanhin kävi meillä, mun ihana isosisko. <3

Ikäeroa meillä on rapiat 10 vuotta, mutta ei tunnu missään. Hänelle olen voinut puhua oikeastaan mistä vaan, ja yhdessä meillä on aina hauskaa.

Eilen sisko toi mukanaan ruokatarvikkeita ja kokattiin (sisko kokkasi, mä ojentelin lastoja ja kulhoja) kanakeittoa (josta tuli pataa, kun riisin määrä meni vähän yläkanttiin, mutta hyvää se oli silti!) ja omenahöhökästä ja vaniljakastiketta.

Omenahöhökäs

”Mä tota jälkkäriä tässä odotan…

Syötiin ittemme ähkyyn jonka jälkeen katsottiin yhtä vanhaa ja hulvatonta kotivideota, mistä saa hyviä kuolemattomia lauseita, kuten ”kunnon kapteeni pelastaa aina airot ensin” ja ”en mä voi laskea tonne kun en mä osaa ohjata”.

Siskolla oli koiransa mukana. Zeus on ihana lussukkamussukka, vaikka päällepäin näyttää vieraan mielestä varmaan just siltä, että se syö vähintään pikkukoiria aamupalaksi. Mutta pyh, mä ”istuin” sen päällä ja otin sitä poskista kiinni ja heilutin ja se vaan nuolas mua nenästä. 😀

Meidän tytöt sitä arasteli, eihän ne oo koskaan tavanneet. Mutta ei mitään tehny, se vaan herrasmiehen iässäänkin (14v) oli kovin kovin kiinnostunut tytöistä. Donna sille kyllä näytti kaapin paikkaa, murisi ja vilautteli hampaitaan ja teki ilmanäykkäsyjä. Zeus kunnioitti frouvaa ja otti etäisyyttä, kunnes hetken päästä taas muisti että heiii, noihan on TYTTÖJÄ! 😀 Zeus oli sitten aika paljon meidän makkarissa lapsiportin takana arestissa. Mutta ei sillä hätää ollut, sillä oli oma lampaantalja siellä ja vesikuppi ja käytiin tietty aina sitä morjenstamassa jos alkoi kuulostaa siltä että herra tylsistyy.

Nuppu ja Zeus tutustuu

Donna ja Zeus tutustuu

 ***

Nyt taidan mennä maate, unen saaminen voi olla joko oudon helppoa tai sitten erittäin haastavaa, riippuen siitä olenko riittävän väsynyt vai jännittääkö liikaa. 😀

Sivu 3 (6)12345...Viimeinen »