Operaatio ”Työpöytä kuntoon” suoritettu

Lauantaina mieheni lähti viihteelle parin kaverin kanssa. Sovimme, että haen hänet yöllä kotiin, niin ei tarvitse miettiä yöpymisiä. Illalla jossakin välissä rupesi väsyttämään, ja koska edessä oli vielä monta tuntia valvomista, ennen kuin piti lähteä miestä hakemaan, sain idean miten pysyä hereillä ja olla hyödyksi…

Minulla on ollut oma nurkkaus olohuoneessa. Lasisella sohvapöydällä on ollut näppis ja näyttö, keskusyksikkö sohvan vieressä ja hiiri siinä sohvalla. Mielenkiintoinen ratkaisu, eikö? No, se on toiminut mainiosti, meillä ei käy paljon vieraita joita istutettaisiin sohvalle ja seurusteltaisiin. Syy tähän järjestelyyn, on ollut se, että televisio sijaitsee (yllättäen) olohuoneessa, ja halusin katsoa sitä samalla kun chattailin koneella. Nyt en ole enää pitkään aikaan katsonut televisiota televisiosta. Tallennettavat tv-ohjelmat menevät pilvipalvelimelle, eikä tallennu boksille, joten olen katsonut ohjelmat tabletilta. Lauantaina siis päätin, että siirrän romppeeni meidän harrastehuoneeseen, ja olkkarista tulee taas olkkari.

Harrastehuone ei ole mikään 50 shades of Grey -tyyppinen kammio, vaikka joku vähän likaisemmalla mielikuvituksella varustettu tyyppi voisi jotain sen suuntaista nimestä päätellen kuvitella. 😀 Harrastehuoneessa on miehen tietokonenurkkaus, sekalaista sälää, kuntopyörä, silityslauta ja -rauta, miehen kaksi jotain ihme työkaluihin liittyvää konetta, sekä minun ompelupöytäni. Ongelma vaan oli se, että vuosi sitten kun pistin ompelun jäihin ja keskityin opiskeluihin, ompelupöytä muuttui puhtaiden pyykkien kasaksi. Lauantaina sitten tuumin, että hyvin siihen pöydälle mahtuu sekä ompelukone ja saumuri, että tietokone.

Aloitin viikkaamalla vaatteet kaappiin, ja muutenkin järjestelemällä. Sitten tuli soitto, ja lähdin hakemaan miestä lisustansa. Eilen sunnuntaina jatkoin hommia. Tyhjensin pöydän, vein kangaskasat kaappiin ja niin edelleen. Imuroin, siirsin pöydän toiseen paikkaan, hyörin ja pyörin, puunasin ja pesin. Lysti loppui kuitenkin suht lyhyeen, kun totesimme miehen kanssa, että meillä ei ole toista pitkää nettikaapelia. Enkä tietenkään voisi yhtä iltaa olla ilman nettiä/katsoa pelkästään ohjelmia tabletilta/ottaa läppäriä käyttöön langattomalla nettiyhteydellä/tehdä jotain hyödyllistä, kuten siivota ja järjestellä olkkaria. No, lopulta olin vähän koneella, katsoin vähän Netflixiä ja purin ja pesin miehen vanhan näppiksen.

Tänään mies kävi rengasliikkeessä, ja samalla poikkesi hakemaan pitkän nettikaapelin Expertiltä ja sillä aikaa minä kokosin näppistä. Projekti pääsi siis jatkumaan. Irroitin johdot, siirsin näytön ja muuta rompetta, hyörin ja pyörin. Sitten totesin että a) ompelukone ja saumuri eivät mitenkään mahtuisi samalle pöydälle ja b) pöydän paikka oli huono, johdot olivat keskellä lattiaa, ja koirat saattaisivat riehuessaan nykäistä näytön tai tulostimen lattialle sotkeentueessaan johtoihin. Siirsin pöydän siis takaisin entiselle paikalleen ikkunan ääreen.

Keräsin kynät ja mietin missä kaksi muuta värityskirjaani on, yhden olin pitänyt sohvalla vieressä. Kaivelin kirjahyllyä, kun yhtäkkiä kuului meteliä, ja ta-daa, sinnehän ne tipahti, kirjahyllyn ja seinän väliin. Siirsin tavarat yhdestä väliköstä pois, ja tungin käteni kirjahyllyn taakse. Se väli oli juuri ja juuri sen levyinen, että sain ranteeni sinne. En ylettänyt tavaroihin. Kirosin, kun meillä ei ole kirjahyllyssä taustalevyä. Koitin siirtää hyllyä, mutta eihän se liikkunut milliäkään. Fiksuna likkana otin yhden alalaatikon pois, mutta senpä takana olikin taustalevy. Voihan Ikea!

Vähän aikaa tuumailin ja katselin ympärilleni, ja hoksasin, että ylhäällä katonrajassa olevassa boordissa oli edellisiltana sisälle eksynyt vaaksiainen. Sain pidettyä paniikin poissa, vaikka mielestäni moiset otukset ovat kuin lukkeja siivillä varustettuina. Kyseinen lajinsa edustaja sattui vielä olemaan iso, jalkoineen ja siipineen kämmenen kokoinen. Kävin hakemassa miehen paikalle hoitamaan ”tilanteen”, vedoten siihen, että kissa jahtasi mokomaa otusta jo illalla, ja kohta tippuu tavarat hyllyiltä, jos se näkee saaliinsa.

Kun vaaksiainen oli poissa, sain vihdoin idean. Otin yhdestä väliköstä alhaalta kirjat pois, ja kappas, sitä kauttahan ne seinän ja hyllyn välissä olevat tavarat sai pois. En mä mikään tyhmä ole, blondiviive vaan välillä aiheuttaa kaikenlaisia ajatuskatkoksia. 😀 Löysin värityskirjojeni lisäksi kauan kadoksissa olleet postimerkit sekä kolme viikkoa vanhan vihkitodistuksemme. Lopulta pääsin siis järjestelemään ”uuden” työpöytäni kuntoon. Johtojen kiinnittäminen meinasi aiheuttaa akuutin kyllästymisen, mutta nekin lopulta sain kiinnitettyä. Vähän kyllä kieltämättä harmitti, että tein tämän nyt vasta. Koko se aika mitä opiskelin, tein läksyt keittiönpöydällä tai sohvalla. Tyhmä mikä tyhmä.

Kaikesta huolimatta, olen hirmu tyytyväinen uuteen nurkkaukseeni, totuttelemistahan tämä kyllä vaatii – niin minulta kuin mieheltäkin. Olenkin naureskellut tässä, että nyt sitten vietetään sitä pirun laatuaikaa, kun ollaan kumpikin koneillamme samassa huoneessa. 😀 Seuraavana toivelistalla on isompi asunto – tarvitsen nimittäin toisen työpöydän ompelukoneilleni. 😀

Ta-daa!

Ta-daa!

Silitysrauta etsii vielä paikkaansa, mutta muuten aika kiva. Ja lasissa on hiilihapotettua päärynä-omena-mehua, vaikka väristä ja ”etiketistä” voisi muuta päätellä. 😀

Häät

 

Heräsimme aamulla puoli yhdeksän maissa. Päästin koirat pihalle ja sen jälkeen mentiin jatkamaan unia. Yhdentoista pakeilla miehen veli soitti, ja silloin viimein nousimme ylös. 😀

Ei siis puhettakaan siitä, että olisin aamulla hakenut sen hääkimppuni. Aamupalan tynkää, suihku, vaatteet. Olin sanonut miehelle, että meidän täytyy olla viimeistään klo 14 maistraatissa, koska aika on klo 14.30, ja ikinä ei tiedä mitä sattuu. No, lähdimme sitten klo 13.15, eli auttamattomasti myöhässä, koska Poriin ajaa sen vajaan tunnin.

Ajomatkan alussa sai raivarit miehelle siitä, kun aina kaikki jää viime tippaan ja mulla ei sitä kimppuakaan ole. Onneksi tuo tuntee mut, eikä paljoa olkiaan kohauttanut kun mä pärräsin. Nopea vilkaisu kännykällä kukkakauppoja, ja päätimme poiketa matkan varrella Pomarkussa.

Hyvä että päätettiin, siellä oli aivan ihana myyjä. Halusin kimppuuni valkoisia ruusuja ja harsokukkaa, mutta valkoisia ruusuja oli vain yksi kimppu, ja sekin näytti siinä valossa vihertävältä. Olin kahden vaiheilla, mutta luotin myyjään. Hän loihtikin aivan täydellisen kimpun, ja laittoi kolmeen keskimmäiseen ruusuun koristehelmet. Pelkkä 10 ruusua maksoi 8 €, ja mietin jo että selvitäänköhän täältä alle kolmellakympin… Lopullinen hinta oli kuitenkin vain kympin! Ja miten kauniin kimpun sainkaan… 🙂

Hääkimppu

Hääkimppu

Pomarkusta jatkoimme Poriin Kokemäenjoen rannalla sijaitsevaan maistraattiin. Siellä meitä odottivat jo miehen vanhemmat ja pikkuveli. Kello oli vasta vartin yli kaksi, joten anoppi ehti hyvin ottaa meistä muutaman kuvan samalla kun söimme heidän ostamiaan mansikoita ja herneitä. Pian seuraamme liittyi miehen sisko lapsineen ja hetkeä myöhemmin minun siskoni.

Vihkimiseen oli varattu oma ”toimistonsa”, jonne minä, mieheni sekä miehen veli ehdimme ensiksi. Aulassa ei ollut ketään tiskin toisella puolella, joten lykkäsin kukkakimpun miehelle ja ryntäsin samassa tilassa olevaan vessaan, taisi jännittää niin paljon että pelkäsin pissaavani housuun. 😀

Vessassa ollessani tiskin taakse oli ilmestynyt virkailija, joka näytti silmin nähden helpottuneelta nähdessään minut. Myöhemmin selvisi miksi. Olihan se ehkä hauska näky kun mies pitelee kimppuani ja vieressä toinen mies. 😀 Virkailija oli kysynyt veljeksiltä, että ”te ette varmaan ole keskenänne menossa naimisiin?”.

Samassa paikalle löysi loput porukasta ja meidät ohjattiin vihkimishuoneeseen. Siellä odottelimme enemmän ja vähemmän hermostuneina, ihailimme ikkunaa ja koitimme tappaa aikaa. Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä sivuovesta astui sisään naisvihkijä, jolla oli oikein hieno ”kaapu” päällä. Hän kysyi vaihdammeko sormukset, ja kun olimme vastanneet ettemme vaihda, hän naurahti ja sanoi, että ehtii ne vaihtaa myöhemminkin ja kysyi ollaanko valmiit aloittamaan.

”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin.

Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä XX: tahdotteko ottaa tämän XX:n aviovaimoksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?”

Aikaisemmin oltiin vitsailtu sopivasta viiveestä ennen vastausta, ja kieltämättä meinasi ruveta hermostuttamaan, kun mies tosiaan sen pienen viiveen piti. Lopulta se ”tahdon” sieltä kuitenkin tuli, ja minä huokaisin helpotuksesta. Sitten keskityin siihen, että osaan varmasti itsekin vastata ”tahdon”, enkä esim. ”öö, joo” tai ”juu”. Niin paljon olin miestä vannottanut vastaamaan oikein, etten ollut itseni suhteen ollenkaan ollut huolissani. 😀

”Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä XX: tahdotteko ottaa tämän XX:n aviomieheksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?”

Pelkäsin että ääni pettää, suuta kuivasi niin paljon, mutta sain kakistettua mielestäni vieläpä ihan ymmärrettävästi sen ”tahdon”.

”Vastattuanne näin myöntävästi teille esitettyyn kysymykseen totean teidät aviopuolisoiksi.

Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossanne toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.”

Anoppi oli taustalla räpsinyt kuvia tilaisuudesta, ja oli jo laittamassa kameraa laukkuun, kun vihkijä alkoi toppuuttelemaan. Sanoi ettei nyt vielä saa laittaa kameraa pois, kun nyt pitää vielä tuoreen avioparin suudella! Ei siinä sitten muu auttanut, kun tuli ihan viranomaistaholta käsky. 😀

Suutelon jälkeen miehelle ojennettiin vihkimistodistus, kättelimme vihkijän ja lähdimme varmaan kaikki enemmän tai vähemmän pää pyörällä kohti ulko-ovea.

Miehen vanhemmat olivat jo aiemmin ilmoittaneet että tarjoavat koko porukalle sitten ruuat ravintolassa, ja niinpä suunnattiin vähän matkan päässä olevaan ravintola Martinaan. Meitä oli 7 aikuista ja 2 lasta, mutta hyvin mahduimme yhteen nurkkaan, yhdistimme omatoimisesti kaksi pöytää. Reilun tunnin päästä olimme syöneet ja lähdimme ajelemaan kukin kotiamme kohti.

Loppupäivä sujui suht normaaliin tapaan, molemmat varmaan koitettiin totutella uuteen siviilisäätyyn. 😀

Pus <3

Pus <3

Itkupotkuraivarit päivässä pitää miehen loitolla…

…paitsi mun miestä ei – näemmä. <3

Olin päivällä nokosilla, oli tuskasen kuuma ja hiki ja pyörin siinä unen ja valveen rajamailla, kun yhtäkkiä mies käy ilmoittamassa että hänen kaverinsa on 17 km:n päässä täältä ja tulee käymään. Ensin meinasin että pyh, omalla vastuulla, kämppä on kuin kaaos mutta minähän en ala siivoamaan, jos ei kerta yhtään aikaisemmin voi varottaa. No, hetken perästä nousin kuitenkin ylös ja aloin imuroimaan.

Mies siinä sitten jotain tavaroita nosteli pois tieltä, ja mä sille tuhisin että ei kuule tartte tulla siihen muka-siivoomaan. Se ihmetteli että miksi mä aloin imuroimaan, ja kivahdin että no kun täällä on niin paskasta, eikä kukaan muukaan sitä näytä tekevän. Joku lyhytpinnasempi kaveri olis tossa vaiheessa varmaan todennu että jaaha, ja vetäytyny omiin oloihinsa, mutta tuo minun herraseni ei. Vähän aikaa vielä kirosin siinä sitä ja sen kaveria ja kaikkea, ja se tuli mokoma halaamaan mua. Yritin olla ihan cool, mutta kun se halas mua uudestaan, niin purskahdin itkuun. Pyysin sitten anteeksi kiukutteluani ja selitin, että olen turhautunut kun en saa mitään aikaiseksi ikinä, vaikka kotona istun kaiket päivät. Eli ihan omaa hölmöyttä kaikki. Mies vaan halas mua ja lohdutti. <3

***

Näin eilen tuossa naapurin pihassa naisen, jonka perässä juoksi ihan pieni musta pystykorvahauvavauva. Schipperkeksi epäilin, mutta oli niin pieni ja musta ettei erottanut. Olin keittiön pöydän ääressä syömässä lettuja, kun näin saman naisen koirineen ja oli vaan yksinkertaisesti pakko mennä ulos. Laitoin Nupun hihnaan muina naisina, mutta eihän siitä tullut mitään, kun kakara pisti metakan pystyyn. Menin sitten pihalle, ja otin Donnan mukaan. Aivot jäi kyllä sisälle, ryysittiin suoraan toisten pihaan, ja vaikka sanoin että Dee on äärettömän kiltti eikä tee mitään, niin olisin voinut edes kysyä että sopiiko tulla. Ai että mua hävettää. 🙁 Mutta se pieni söpötin sekoitti mun pään! Täytyy seuraavalla kerralla muistaa pyytää anteeksi, normaalisti kun olen hyvin tarkka näistä asioista, enkä arvostaisi alkuunkaan jos minun pentuni luo joku änkisi kahden koiran kanssa. Varsinainen idiootti.

***

Se miehen kaveri ei muuten tullutkaan (onneksi), mutta mies lähti kahville toisen kaverinsa kanssa kun aloin paistamaan lettuja. Pyysin tuomaan Kotipizzaa (burgerpizza on tarjouksessa!!) ja mies ei luvannut tuoda yhtään mitään. Äsken palasi kotiin, ja kun kuulin hänen kysyvän koirilta että missä mamma on, tiesin melkein varmaksi, että Kotipizzassa on käyty. Menin katsomaan, ja eteisessä odotti kaksi valtavaa pizzalaatikkoa… Mä syön tota vielä huomennakin. 😀 Mutta silti, on se vaan ihana halutessaan. <3

 

Show nimeltä Nuppu

Kakara järjesti taas jännitystä elämään.

Dee oli takapihalla ja Nuppu odotteli sohvan käsinojalla tapansa mukaisesti takaoven ikkunasta kurkkien. Yhtäkkiä alkoi ihan järkyttävä metelöinti. Nuppu piti vahtia mitä pihalla tapahtuu, ja narun (koirien pihahihnan siis, missä koirat ovat kiinni) heilunnasta päätellen jotain nyt tapahtui. Feikkicrocsit jalkaan ja pihalle katsomaan. No, siellähän oli talon toisen päädyn naapuri oman lieronsa kanssa ja Dee ihan innoissaan (molemmat tytöt ovat ihan rakastuneita tähän roomeoon).

Meillä kasvaa tossa talon kulmalla raparperia. Tekee aivan jäätävän kokoiset lehdet, ja lopulta sen kukkavarren  joka kasvaa helposti yli kaksimetrikseksi. Me kun ei ymmärretä moisen hyvän päälle, olen koittanut välillä aina vihjailla esim. anopille, että ne voisi tulla siitä hakemaan pois ENNEN kuin se kukkavarsi kasvaa, sittenhän se kuulemma on lähes syömäkelvotonta. Yleensä raparperit vaan kuihtuvat sijoilleen, mutta sinnikkäästi joka kesä ne jaksaa yrittää. 🙂

Naapuri sitten kysyi tuossa pari päivää sitten, että käytetäänkö me noi raparperit, ja jos ei, niin saako hän tulla hakemaan? No tottahan toki, hae pois vain. Nyt oli sitten tullut hakemaan, oli vain ensin ajatellut huikata että on paikalla, mutta Deen rakkaudenosoitukset eivät ilmeisesti nopeuttaneet etenemistä. 😀  Nuppu oli vapaana, ja päästin Deenkin vapaaksi, omalla pihalla kun oltiin. Ja kun Dee ei kauas minusta karkaa ja Nuppu osaa niin hyvin tänne-käskyn. Joopa joo…

Naapuri kaksin käsin kiskoi raparpereja, joiden lehdet olivat aurinkovarjon kokoisia noin suunnilleen. Totesi sitten, että vie ensin rapaperit ja hakee sitten koiransa. Lähti rapaprperit sylissä kävelemään ja Nuppu perään. Tänne-käsky oli joku epäselvä mumina  neidin mielestä, eikä nimellä huutaminen tuottanut parempia tuloksia. Voi moro! Katsoin parivaljakon perään (samalla Dee liehitteli roomeotaan), ja totesin sitten että näyttää pysyvän muutaman metrin säteellä naapurista, joten olkoot. Pian tulivatkin takaisin, tosin naapuri KANTOI Nuppusta, meidän vajaan 10 kilon keijukaista…

Vaihdettiin koiria ja tulin tyttöjen kanssa sisälle. Kaikki kolme olivat ulkona, Xena kun ei kielloista huolimatta pysy sisällä jos olen koirien kanssa takapihalla, mutta se vaan istuksii terassilla ja naattii selvästi kesästä. Että näin hyvin meillä on tämä auktoriteettiasema juurtunut noiden luupäiden kalloihin. 😀

Mekko – check!

Löysin aivan ihanan mekon vihkimistä varten. Semmonen mikä oli vaan saatava. Se tulee jostain maailman toiselta puolelta, eli nyt on vaan pidettävä peukut pystyssä että se ehtii perille ennen H-hetkeä (ja että mahtuu päälle). Äsken tilasin sille kaveriks vielä alushameen.

The MEKKO:

mekko

 

Valmista tuli!

Pidin tässä tahattoman bloggaus-loman, mutta nyt takaisin sorvin ääreen. 🙂

Toukokuun viimeisenä perjantaina, 29.5. sitten lopulta vihdoin ja viimein valmistuin merkonomiksi. Ja on tämä ollut kyllä sellaista tunteiden vuoristorataa ettei tosikaan. Olen ollut niin otettu ihmisten muistamisista, etten tiedä miten päin olisin. On mulla vaan ihania tyyppejä elämässäni!

Työssäoppimispaikalla muistivat mua valmistumislahjalla, ja ajattelin että ehken mä sitten ollutkaan niin hirveän huono työntekijä. 🙂 Koululla juhla itsessään oli hieno kokemus. Juhlan loputtua kun valuimme juhlasalista pois, pari opettajaani pyysivät mut sivuun, ja antoivat kirjekuoren. Olin taas ihan äimän käkenä. Mun opettajat muistivat mua ”yksityisellä” lahjalla, jotenkin tosi upeaa. En saanut yhtenäkään vuonna minkään valtakunnan stipendejä, ja myönnän että harmitti. Mutta kun sain opettajien lahjan…no, se oli parempi kuin yksikään opiskelumenestykseen perustuva luokkastipendi!

No, sitten tuli ystävien ja sukulaisten lahjat.

Ensimmäinen tuli postissa Minnalta. Upea itsetehty kortti ja paketista paljastui kirja. Näin ensin takakannen, jossa oli ruotsinkielistä tekstiä, ja mä mietin että nyt se piruilee mulle! 😀 Mutta ei, se oli mun haaveilema ”aikuisten värityskirja”. Saan harjoittaa mindfulnessia värittämällä upeita eläinkuvia. <3

 

Viikko valmistumisen jälkeen, oli mun omat valmistujaisjuhlat anoppilassa lähimmille sukulaisille, ja ne meni paremmin kuin hyvin! Mahduin mekkooni 😀 , ruokaa oli tarpeeksi ja kaikilla vaikutti olevan mukavaa. 🙂 Olin tosi iloinen siitä, että lähes kaikki mun neljä sisarusta puolisoineen tulivat paikalle. Yksi veli jäi pois, kun sillä oli jo aiemmin suunniteltu meno, mutta lähetti vaimonsa ”edustamaan”. Lisäksi paikalla oli mun täti ja ”isäpuoli”, eli mun sisarusten isä joka on kyllä ollut mullekin aina kuin isä. Miehen puolelta paikalla olivat miehen vanhemmat ja vanhin sisko lapsineen.

Miehen sisko on samanlainen käsityöläinen kuin minä, ja ollaan hyvin paljon samalla aaltopituudella. Häneltä sain käsityökirjan, itsetehdyn kukkaron ja joka kesäistä Karnaluks-reissuamme varten vähän käyttörahaa. Ihana, täydellinen lahja. 🙂

Sisarukset sitten yllättivät ihan toden teolla!

Heiltä tuli yhteinen lahja. Kurkkasin lahjapussiin ja siellä oli Muumi-lasitaulu. Vitsailin siinä, että ihan varmaan on kuvana Mörkö – tai Haisuli ja Haisulihan se siinä komeili! En ole mikään muumifani, kämpästä ei löydy ensimmäistäkään muumumukia (henk.koht. en maksa 15 € pienestä mukista vaikka siinä olisi mikä kuva!), mutta muumit on jees kyllä muuten. Siinä mietin mitä sanoa, ja että mikä lahjan idea oli, kun kaikki odottavasti katsoivat minua ja käskivät ottamaan taulun pois paketista.

Paketista paljastui valokuvakehys, mutta siinä ei suinkaan ollut Haisulin kuvaa, vaan tatuointilahjakortti!

Silloin kun meidän äiti kuoli, mä halusin ottaa muistotatuoinnin, ja kuvan perustakin oli jo valmiina. Mutta enhän mä ole sitä saanut aikaiseksi. Eikä mulla ole ollut sellasia rahoja irrottaa. Sisarukset tiesivät tämän ja täytyy sanoa että täydellisempää lahjaa eivät olisi voineet keksiä! Nytkin meinaa kyyneleet puskea silmäkulmista kun ajattelen asiaa.

Miehen vanhemmilta, tädiltä ja mummulta tuli sitten ihan yhtä tärkeää – eli rahaa. Eipä sitä koskaan ole liikaa. Jokainen lahja kosketti mua syvästi. <3

***

Nyt ollaan suunniteltu miehen siskon kanssa sitä Karnaluks-matkaa, ja tänä vuonna päätettiin tehdä oikein vimpan päälle. Aikaisempina vuosina ollaan menty Viking Linen iltalähdöllä niin, että ollaan nukuttu yö laivassa, ja aamulla kukonpierun aikaan ryysitty laivasta silmät ristissä ulos. Mä näin kylpylätarjouksen ja ehdotin sitä, ja nyt meille on tulossa semmonen reissu että oksat pois! Meillä on auto mukana, ja ollaan kylpylässä kaksi yötä. Ajankohta piti valita tarkkaan niin, että mies on kesälomalla jotta voi jäädä kotiin koirien kanssa. Valittiin lopulta lähdöksi torstai 16.7. ja paluu lauantaina 18.7. Seuraavana päivänä on miehen veljenpojan ristiäiset, joten jään miehen siskolle yöksi kun tullaan ja menen heidän kyydillään sitten juhliin.

***

Valmistujaisissa kerroin että meinataan mennä miehen kanssa naimisiin vuoden päästä kesällä. Meillä vaan on ollut tavasta mielipide-eroja. Mä halusin kirkkohäät pukuineen ja lähimpine sukulaisineen, kun taas mies haluaa mennä naimisiin hissukseen maistraatissa. Puhuttiin aiheesta sitten yhtenä päivänä, ja mä vihdoin tajusin priorisoida asiat. Mies kertoi, kuinka vaikea pelkkä ajatus kirkkohäistä ja huomiosta on sille, ja mäkin sain vihdoin pään pois perseestäni. Mietin, että jos se asia on hänelle edes puoliksi niin ahdistava, kuin ajatus mulle opinnäytetyön pitämisestä auditoriossa, niin en mä halua pakottaa sitä siihen. Naimisiinmeno on mulle se juttu, ei hienot häät.

Sanoin sitten, että maistraatti on mulle ok. Mutta pikkuhiljaa aloin tulemaan siihen tulokseen, että sittenhän voitas mennä naimisiin jo heti tänä kesänä, nyt kun ei tarvitse suunnitella, säästää tms. niitä kirkkohäitä varten. Juttu lähti puolivitsinä, mutta lopulta katottiin kalenteria miehen kanssa, ja mietittiin sopivaa päivää.

Ensin sovittiin että maanantaina 13.7., koska miehellä on silloin loma, ja meidän tapaamisen vuosipäivä on 11.7., mutta koska maistraatit ei lauantaisin ole auki, niin tuo maanantai olisi seuraava sopiva. Mutta koska otan miehen nimen, niin piti valita Karnaluks-reissun jälkeinen päivä, kun matkat on varattu nykyisellä nimelläni. Katsottiin maistraatin sähköisestä ajanvarauksesta sopivaa päivää, ja siksi valikoitui 20.7.

Kolme viikkoa, ja me ollaan naimisissa! Tuntuu hullulta, mutta toisaalta ollaanhan tässä oltu jo 6 vuotta yhdessä, joten mitä tässä enää odottelemaan. Niin paljon on koettu yhdessä, että mun kaverikin sanoi ettei hän voi kuvitella mitään mikä meidät enää erottais, ja mulle avioliitto on kuitenkin tärkeä. En mä halua olla avopari lopun ikää.

Kun saatiin päivä päätettyä, kerroin sitten miehen veljen vaimolle (ja kouralliselle muita ihmisiä kun olin niin innoissani), joka on myös ystäväni. Hän kyseli sitten että miten aion laittaa tukkani ja meikkaanko yms. Hetken perästä soitti ja käski varaamaan 14.7. klo 11 -> pari tuntia. Olin vaan että öö, okei 😀 Hetkeä myöhemmin soitti uudestaan, ja ilmoitti että hän, miehen kaksi siskoa ja anoppi kustantavat mulle polttarilahjaksi kampaajakäynnin!

Mä en ehkä kestä. Miten ihana juttu!

En lakkaa ihmettelemästä, että mitä hyvää olen edellisessä elämässäni tehnyt, kun mulle on siunaantunut näin ihania ihmisiä elämääni. <3

Hypetystä ja höpötystä

Aloitetaan höpötyksestä.

Yksi nimi on ollut monen huulilla viime aikoina. Ei, en puhu nyt Pekka Rinteestä, joka valittiin MM-jääkiekon  parhaaksi maalivahdiksi. Puhun Suomen euroviisuedustajasta vuosimallia 2015, eli Pertti Kurikan Nimipäivät-yhtyeestä. Somessa bändiä on hehkutettu heti UMK:n jälkeen kun ”pojat” tuli valituksi (lainausmerkit lisätty, koska bändin jäsenet eivät ole enää mitään siloposkisia teinipoikia, vaikkakaan pikagooglettelu ei kertonut tarkkoja ikiä).

Mä en ole oikeastaan minään vuonna seurannut Suomen sisäisiä karsintoja, en edes silloin kun Apulanta-yhtyeen Toni Wirtanen oli tuomaristossa, vaikka teinistä saakka fanittanut Apista ja seurannut ”poikien” tekemisiä (lainausmerkit lisätty jälleen samasta syystä, ikiä ei tosin tarvinnut googlettaa tällä kertaa). Vasta kun Suomen edustaja on valittu, olen kuunnellut ko. biisin ja päättänyt tykkäänkö vaiko en.

Mä olen myös nuorempana skipannut ansiokkaasti kaikki viisut, ei vaan kiinnostanut. Vasta noin viimeiset 10 vuotta olen katsonut edes toisella silmällä finaalit. Lordin vuonna, eli 2006, tein jopa taulukon koneelle, johon merkitsin antamani pisteet, ja viisuissa annetut pisteet. Joo, pelottavaa, tiedän. Lordi vaan oli jotenkin tosi jees. Okei, se oli erilaista ja jotkut kokivat Lordin kappaleineen makaaberiksi Euroviisujen pyhäinhäväistykseksi. Mutta hemmetti soikoon, hirviöt meni maskeineen ja esityksineen ja voitti koko roskan! Ja biisi oli oikeasti hyvä. Hyvä siksi, ettei se käsitellyt mitään ajankohtaista asiaa tai yhteiskunnan/maapallon tilaa, se ei ollut vinkuvonkuballadi ikuisesta rakkaudesta tai tissit tiskiin-lurittelu jossa ei ole sisältöä. Koska niitä on nähty ihan tarpeeksi. Se oli Lordin oma biisi, sitä ei ollut väkisin väkerretty viisuihin, eli siinä ei ollut mitään feikkiä. Mutta nyt mä eksyin aiheesta.

PKN:stä puhuttaessa esiin nousee väkisinkin käsite suvaitsevaisuus. Bändi koostuu kehitysvammaisista jäsenistä, joten ei ihme.

Mä pidän itseäni aika suvaitsevaisena, vaikka suvaitsevaisempikin voisin kyllä olla. Eli en ole mikään maailmoja halaava, ”antaa kaikkien kukkien kukkia”-tyyppi. Aivan sama mulle olet sitten hetero, homo, kehitysvammainen, musta, valkoinen, nuori tai vanha jne. Mutta sitten kun IHMISENÄ ylittää tietyn rajan, niin suvaitsevaisuudesta ei ole tietoakaan. Olen ensimmäisenä vaatimassa päitä vadille esim. pedofiilien ja eläintenrääkkääjien kohdalla.

Mutta kehitysvammaisista koostuva bändi ei hetkauta. Tarkoitan sitä, että se ei nostata mitään erityisiä mielipiteitä puoleen tai toiseen. Jokainen tarvitsee harrastuksia, jotain mielekästä tekemistä, oli diagnoosi mikä hyvänsä. Siitä vaan, soittakaa punkkia ja nauttikaa siitä mitä teette! Kun kuulin valinnasta, ensimmäinen ajatus oli että hei, hienoa! Seuraava ajatus oli sitten huolestuneempi. Ettei kukaan vaan nyt ratsastaisi bändin siivellä auringonlaskuun.

Tiesin istuvani telkkarin ääressä finaalissa (ei, mulla ei käynyt mielessäkään etteikö PKN siellä olis!), joten pitihän se kuunnella tuo osallistuva kappale. Kaikki sitä hypetti somessa, ja biisin nimestä tuli sanonta. Aina mun pitää sitä ja tätä. Näitähän tulee aina. Putous-ohjelmasta niitä tulee joka vuosi useita. Menin siis YouTubeen ja pistin biisin soimaan.

”Ei helvetti. Mitä p*skaa tämä on?”

Mä en oikeasti voinut kuunnella sitä biisiä loppuun. Se oli musta niin kamala. Mutta ei siinä mitään, kaikki ei tykkää kaikesta, enhän mä tykkää oopperastakaan. Ja mä nyt en tosiaan ole punkin ystävä, vaikka Apiksella on aina paikka mun sydämessä. Mutta se ei olekaan puhdasta punkkia – ainakaan enää. Totesin siis että okei, biisi ei nappaa sitten yhtään, mutta onnea matkaan ja vähintäänkin PKN saa upean kokemuksen jos ei muuta. Mä olen tietoisesti vältellyt puhumasta aiheesta somessa, koska en halua sitä paskamyrskyä mun niskaani. Voin vain kuvitella kuinka saisin kuulla, etten ole suvaitsevainen ja arvostelen biisiä siksi koska sen jäsenet ovat kehitysvammaisia jne. mutta mä en voi ruveta tykkäämään jostain biisistä siksi kun sen esittäjä on joku tietty. Biisit biiseinä, toiset on hyviä ja toiset ei. Suomella on oikeasti ollut aika tosi vähän hyviä kappaleita viisuissa mukana, joten sikäli en koe tätä mitenkään ihmeelliseksi.

Nyt kun PKN tippui ekassa semifinaalissa, mä yllätyin. Kuten jo aiemmin sanoin, ei mulla käynyt mielessäkään etteikö se olis finaalissa. Yllätyksen lisäksi se oli helpotus. Nyt mun ei tarvitse istua sitä iltaa telkkarin ääressä, koska ei mua kiinnosta muiden maiden rallatukset jos ei Suomi ole mukana. Ja helpotus myös siksi, että se jatkuva, ärsytykseen asti yltänyt hypetys voi alkaa pikkuhiljaa laantumaan. Suomi kuitenkin sai nyt itsensä taas otsikoihin jollain raflaavalla ja erilaisella. Eikä siinä ole mitään vikaa. Onhan viisuissa ollut Lordia, Venäläisiä mummoja ja nyt viimeksi Itävaltalainen  Conchita Wurst. Erilaisuus erottuu.

***

Jatketaan hypetykseen.

Palautin eilen illalla viimeisenkin koulutehtävän opettajalle. OMG! Työssäoppimisraporttia kaipaili, joten näppäränä naisena tuskailin koko illan sen kirjoittamisessa, koska tietenkään en ollut moista aloittanut vielä. Paras hetki on se viimehetki. 😀

Tänään kuulemma tekevät paperit valmistuneista, toivottavasti olen joukossa. 😉

Olis aika noloa perua tai pitää suunnitellut valmistujaiset, jos en valmistuisikaan. Kutsutuista on tosin vasta kaksi ilmoittanut edes että kutsu on löytänyt perille. Mutta silti.

Ensi viikon perjantaina, eli 29.6. on koulussa valmistujaiset, eli tässä ihan oikeasti alkaa päivät käymään vähiin. Kohta saan kirjahyllystä lisää tilaa kirjoille, kun nuo opiskelumatskut saa siitä pois. Kohta mä olen vapaa ja mulla on ammatti, eli nousen kuvitteellisessa arvoasteikossani yhteiskunnan pohjasakasta portaan ylemmäksi.

Ainoa este valmistumiselleni, on nämä viimeisen jakson sairauspoissaolot. Mähän olen ollut kolmesti pois pari päivää kerrallaan flunssan takia. Ja kuulemma ei saisi tulla enempää kuin yksi viikko, eli 5 arkipv poissaoloja. Tuo maaginen luku ylittyi siis jo viime viikolla parilla päivällä. No, viime sunnuntaina oli vähän omituinen olo, kurkussa oli pala ja rintaa ahdisti. Olin myös saanut ihmeellisen kuivan yskän. Aloin epäilemään keuhkoputkentulehdusta ja ajattelin katsella josko se siitä. No, tiistaina oli ihan vetämätön olo, ja ajattelin että pakko mun on nyt tälle tehdä jotain. Päätin siis kurvata kouluterkan kautta töihin kysymään jotain vinkkiä miten saisin helpotusta oloon.

Terkkari tuikkasi kuumemittarin mulle kainaloon (no okei, ojensi sen mulle ja mä tuikkasin sen ihan ite kainaloon kun käskettiin) ja kysyi että eikö tää mun flunssa ole ollenkaan mennyt ohi. Tuumasin että no ei oikein. Hetken perästä kuumemittari piippasi, ja näytti lukemaa 37,3. Lämpöä sanoi terkkari. Mullehan ei kuume nouse, eli tuo lämpö on jo merkki että kipeenä ollaan ”oikeasti”. Vinkin sijaan terkkari varasi mulle ajan lääkäriin (koska tauti jatkunut jo niin pitkään) ja hoputti kotiin lepäämään (lääkäriaika oli vasta iltapvällä).

Oli kuulkaa hienoa soittaa TAAS työssäoppimispaikalle ja todeta että sorppa, en tuu tänään kun olen kipeä. Onneksi siellä ainakin kuulostettiin ymmärtäväisiltä ja pyydettiin kertomaan miten kävi.

Iltapäivällä sitten suuntasin lääkäriin, ja herra tohtori alkoi samantien ultraamaan mun poskionteloita. Mulla on ollut viimeiset 4 vuotta poskiontelontulehdus varmaan joka vuosi, ja aina se on levinnyt otsaonteloon. Sanoi sitten että kuule, sulla on onteloissa nestettä. Kyllähän mä sen tunsin, mutta en mä jotenkin osannut sitä ajatella mitenkään uhkaavana. Ainahan mulla flunssassa täyttyy noi ontelot. Lääkäri tilasi hoitajan ottamaan pikaCRP:n, ja kun selvisi, että se on inasen koholla, loppui tutkimukset kuin seinään (ei edes kuunnellut mun keuhkoja, vaikka niistä mä menin valittamaan). Ei muuta kuin hevoskuuri vahvoja antibiootteja, kaveriksi yskää helpottavia ja limaa irroittavia tabletteja ja poretabletteja. Ennen kuin mut saatiin hätisteltyä ulos, muistin että mun pitää pyytää siltä päivältä poissaolotodistus. Hyvä kun ehdin sanoa ”todistus”, ja herra tohtori alkoi kaivamaan kalenteria.

”Kirjoitan tämän viikon loppuun sulle sairauslomaa, sopiiko?”

Öö…varmistin vielä että onhan nyt tiistai ja kun lääkäri oli samassa päivässä mun kanssa, niin typertyneenä mä totesin että kai se sitten sopii. Mä kun olin ollut menossa seuraavana päivänä töihin. Mullahan piti olla joku lievä keuhkoputkentulehdus joka lähtee kuumalla mehulla. Joka ikinen kerta, kun mulla on ollut poskiontelontulehdus, mä olen ollut ihan tyrmistynyt kun mulle on saarnattu että pysyt kotona. No, ulkonaliikkumiskielto annettiin nytkin. Lupasin ja vannoin pyhästi pysyväni kotona ja lääkäri päästi mut menemään.

Mä en ole vieläkään varma mitä tässä oikeen tapahtui, mutta nyt on alkanut pelottamaan näiden mun jokakeväisten ja -syksyisten flunssakierteitteni kanssa, että millainen työntekijä mä olen. Kuka pitää palkkalistoillaan tyypin joka on melkein puolet ajasta poissa? Vapaaehtoisia? Anyone?

*Päivitys klo 12.37: En kestänyt enää jännitystä, joten laitoin viestiä opettajalle ja kysyin suoraan, että valmistunko. Hän kysyi kuinka paljon on poissaoloja, ja vastasin että muistaakseni 10. Nyt kun mietin, niin saattoi olla 11…mutta ei 12 enempää. No, enivei, opettaja vastasi että valmistun. Huh huh. Ei löydy sanoja. Valtava helpotus.

Viimeisiä viedään

Nimittäin viikkoja opiskelijana!

Tänään annoin työharjoittelupaikalla kirjanpidon ja palkanlaskennan näytöt ja sitten lähdinkin kotiin. Eilisestä asti ollut taas aivan kamala olo, kuumetta ja niin pois päin. Palautin vielä viimeisen tehtävän alkuillasta opettajalle, nyt pitäisi alkaa siis olemaan hommat redi.

Äsken tulostin ja laitoin kuoriin valmistujaiskutsut. Jännittävää, mun eka juhlat. 🙂

Kutsusta tuli tämän näköinen:

 

 

Tilasin myös vihdoin mun merkonomilakin. Nyt tarttis kai vaan enää muutama viikko jaksaa ja sit olen valmis(tunut)! Vieläkin vaikea uskoa mokomaa…

 

Long time no see

Enpäs ole kirjoitellut hetkeen. Mutta eipä tänne ihmeitä kuulu. 🙂 Vappu oli ja meni, ja huomenna alkaa taas arki. Nämä pidemmät viikonloput kyllä pistävät pienen ihmisen pään ihan sekaisin.

Laskeskelin tuossa, että jäljellä enää 19 työ(ssäoppimis)päivää ja sitten valmistun. Happea, happea – hyperventiloin! 😀 Töissä mennyt ihan kivasti, ja viikon päästä maanantaina minulla on kirjanpidon ja palkanlaskennan näytöt. Eli opettaja tulee paikalle vahtaamaan selkäni taakse, kun kirjaan kuukauden kirjanpitoa koneelle ja lasken palkkoja.

Tällä viikolla olin koululla auttamassa amiksen ykkösiä NY-yritystensä kirjanpidon kanssa. Minulla jäi tuo NY-kurssi aikoinaan kesken, ja olen sitä nyt korvannut viime vuonna ja tänä vuonna. NY eli Nuori Yrittäjyys-kurssilla perustetaan 2-4 hengen yritys, johan sijoitetaan alkupääoma omasta pussista, ja sitä sitten pyöritetään lukuvuoden ajan. Kaikki tuotto mikä tulee, jaetaan ryhmän kesken, kuten on ennalta sovittu.

Maanantaina minun piti mennä koululle klo 12, joten ajelin aamuksi töihin. Klo 9 opettaja laittoi tekstiviestin, että tule jo kymmeneksi. Pikkuisen otti päähän, työmatkoihin menee tunti yhteensä, joten ehdin olla töissä vain 1,5 h. Keskiviikkona oli sovittu, että menen koululle taas klo 12, mutta opettaja koitti saada minua tulemaan jo kymmeneksi. Ilmoitin että ei käy. Kaikki meni hyvin, ja nyt pitäisi siis olla tuo NY-kurssi pulkassa.

Keskiviikkona iltapäivällä juttelin opettajan kanssa, ja kyllä lämmitti mieltä kovin, kun hän sanoi olevansa ylpeä minusta. Kaikesta huolimatta, mitä opiskelujeni aikana on sattunut, mä valmistun.

Opiskelunihan eivät ole sujuneet ihan kuten Strömsössä. Tai lähinnä tämä muu elo opiskelujen ulkopuolella.

Aloitin opiskelut elokuussa 2011. Parin kuukauden päästä alkoivat kovat vatsakivut, joiden syy ei selvinnyt. Ramppasin välillä iltaisin päivystyksessä hakemassa kipulääkettä suoraan suoneen, kun mikään muu ei tehonnut. Kivut aiheuttivat myös poissaoloja koulusta, joka taas pahensi masennustani, ja oravanpyörä oli valmis.

Maaliskuussa 2012 äitini kuoli yllättäen. Vaikka meitä lapsia on viisi, koin silti vastuukseni hoitaa kuoleman jälkeiset järjestelyt. Vaan eihän siitä tullut mitään. Menin ihan lukkoon, ja n. puoli vuotta elin jossain ihme kuplassa. Sitten rysähti.

Se oli syksyllä 2012 ja juuri kesken sen NY-kurssin. Kupla poksahti, ja lopulta mun oli pakko todeta, että mä en nyt pysty. Jätin NY-hommat kesken, ja sain n. 1,5 kk sairaslomaa vakavaan masennukseen. Kävin  psykiatrian poliklinikan päiväosastolla kuukauden verran, kunnes helpotti. Pikkuhiljaa palasin opiskelujeni pariin ja aloin toipumaan shokista, minkä äidin kuolema aiheutti. En voinut kuvitellakaan, että se tulisi tuollaisella viiveellä, kyllähän minä itkin ja surin ihan heti kuoleman jälkeen, mutta se shokki tuli tosiaan vasta myöhemmin.

Kolmannen vuoden alussa syksyllä 2013 vaihdoin ryhmää. Olin sen verran jäljessä muita ryhmäläisiäni, ja kolmannella aloitetaan syventävät taloushallinnon kurssit, että minut siirrettiin tavallaan yhtä vuosikurssia alemmas. Vähän aikaa meni hyvin, ystävystyin yhden ryhmäläiseni kanssa ja opiskelu maistui. Sitten tapahtui taas.

Mummi joutui lokakuussa sairaalaan kaaduttuaan kotonaan. Mummi on minulle ollut isä ja äiti ja maailman läheisin ihminen, joten kyllähän tuollainen vaikuttaa. Varsinkin, kun mummi ei oikein muistanut mitään, ei tunnistanut poikaansa (isääni) ja kun kukaan ei tiennyt että missä vika. Pääkoppa kuvattiin ja tutkittiin, mutta syytä ei löydetty. Vajaa kuukausi kului, kunnes tuli puhelu.

Tätini soitti, ja aloin saman tien itkemään. Me ei olla mitenkään läheisissä väleissä, joten arvasin että nyt on jotain ihan kamalaa. Että nyt on mummi kuollut.

Mutta ei, mummi oli yhä sairaalassa toipumassa, mutta isäni oli löydetty kuolleena mummin asunnosta. Isä asui ns. palvelutalossa, koska ei ollut enää kykeneväinen itsenäiseen asumiseen, mutta kävi paljon mummilla, ja vietti siellä aikaa kun ei palvelutalossa viihtynyt – erakkoluonne kun on…oli. Täti oli miehensä kanssa mennyt tapansa mukaan hakemaan mummin luota posteja, ja siellä oli isä maannut kuolleena.

En kyennyt käsittämään tapahtunutta. Olin ollut hirveän huolissani mummista, ja yhtäkkiä sitten isäni on kuollut. Mietin, että mitä täällä tapahtuu?

Koska mummini oli edelleen huonossa kunnossa, ei tiedetty voisiko hänelle edes kertoa tapahtuneesta. Sovin sitten tätini ja setäni (isän veli) kanssa, että olen paikalla, kun asiasta kerrotaan. Minä kun olin kaikkein läheisin isän ja mummin kanssa. Isä löydettiin perjantaina, ja maanantaina olin sitten matkustanut Helsinkiin, mennäkseni katsomaan mummia ja selvittääkseni mikä hänen kuntonsa on. Minä, tätini miehensä ja setäni vaimonsa kanssa tapasimme mummin hoitavan lääkärin, joka sanoi että periaatteessa ei ole estettä, miksei asiasta voisi kertoa, mutta mummi saattaa unohtaa sen, eli asian joutuu kertomaan uudestaan.

Kun menimme mummin huoneeseen, hän kysyi ensimmäisenä että missä Kari (isäni) on. Olimme kaikki ihan kauhuissamme. Pyysin mummia istumaan alas, mutta hän intti että missä Kari. Lopulta hän istui alas, ja istuin hänen viereen sängyllensä, otin hänen kätensä käsiini ja katsoin häntä silmiin. Itkua pidätellen kerroin, että isä on kuollut.

Mummista loisti, ettei hän alkuun käsittänyt ollenkaan mitä sanoin. Tiedättehän, kun kuulee jotain kamalaa, ettei sitä halua uskoa. Kerroin asian uudelleen, ja hän alkoi nauramaan. Sanoi että älkää viitsikö huijata. Shokki oli niin valtava, ettei hän vain suostunut uskomaan mitä sanoin. Hän katsoi meitä jokaista vuorollaan, ja pikkuhiljaa hän alkoi ymmärtämään. Se tuska, mikä hänen kasvoiltaan paistoi – en koskaan unohda sitä. Siinä sitten itkettiin yhdessä ja hän kyseli mitä on tapahtunut ja niin edelleen. Hän sanoi että haluaa mennä perässä eikä jäädä tänne elämään.

Yhtäkkiä hän kääntyi ja katsoi minuun ja alkoi uudelleen itkemään. Kyseli että miten minä pärjään, nyt molemmat vanhempani on kuolleet. Että mitä hän itkee kun minulta on isä kuollut. Yritin selittää, että ihan yhtä suuri suru se on hänellekin, kuin minullekin, mutta yhdessä selvitään – jotenkin.

Keväällä 2014 sitten koiramme Oona kuoli yllättäen. Syytin siitä alkuun ensin itseäni ja toisaalta mietin että mitä nyt vielä.

Ja samaan aikaan kaikkien näiden tapahtumien lisäksi kärsin edelleen vatsakivuista ja muista sairauksistani. Onko siis ihme että opintoni venyivät neljännelle vuodelle? Onko ihme, jos usein teki mieli luovuttaa ja heittää hanskat tiskiin? Väitän että ei ole.

Onnekseni olen jollain ihmeen kummalla saanut ympärilleni ihania ihmisiä, jotka ovat minua tukeneet. Viime vuoden lopussa, olin jälleen valmis luovuttamaan opintojeni suhteen. Masennus oli taas pinnalla vähän enemmän, stressassin kaikkea ja ei vaan huvittanut. Onneksi silloinkin mulla oli ystävä joka sanoi että sä et nyt hei luovuta. Piste.

Enkä luovuttanut. Onneksi.

Mulla vaan on tapa, että mun on pakko saada marista ja valittaa ja kiukutella, ja sitten kun mulle sanoo että nyt nainen oikeesti, niin mä tajuan taas että miten päin se maailma pyöriikään.

Mutta, nyt mä lopetan tän tähän, koska jos meinaan oikeasti valmistua kohta, niin sitä ennen pitäisi yksi liiketoimintasuunnitelma väsätä, ja olen sitä lykännyt nyt about 2 vuotta. 😀

 

Uusi viikko, uudet kujeet…tai jotain

Niinhän se uus viikko taas pyörähti käyntiin, mutta vaikka olikin maanantai, oli töissä ihan mukavaa ja aika meni nopsaan. Aamulla kumminkin ahdisti, kun oli kipeä olo, mutta päätin silti mennä töihin. Tuntuu ettei millään meinaa käynnistyä. Mutta lohduttauduin sillä, että enää reilu 5 viikkoa ja olen valmis.

Työpäivän jälkeen postilaatikossa odotti uusi timanttimaalaus-kitti, sormet syyhyää jo. 🙂

Joutsenet

Vähän myöhemmin miehen vanhemmat tulivat käymään ja tuomaan miehen synttärilahjan, tuo kun täytti männä viikolla vuosia, mutta appivanhemmat olivat Berliinissä. Höpöteltiin niitä näitä, kuten tavallista.

Kello on vasta varttia vaille iltayhdeksän, ja mä olen jo ihan nukkumakuosissa. Vähän niin kuin väsyttäis. Tänään ei tämän enempää lohkea, kattellaan joku toinen päivä uusiks. 😀

 

Sivu 2 (5)12345