Tatuointi

Viime viikon maanantaina koitti sitten kauan odotettu tatuointiaika. Lähdin hyvissä ajoin töistä, vein koirat pihalle ja lähdin ajelemaan Raumalle. Matkaan varustauduin ottamalla mukaan iPadin, suklaata ja ison limupullon. 😀

Oltiin siskon kanssa sovittu, että ajan hänen työpaikalleen, josta sitten mennään peräkanaa siskolle – tatuointistudio kun sijaitsee sopivasti siskon kotia vastapäätä olevassa talossa. Studioon astellessani jännitti vähän, mutta ei mitenkään kauhean pahasti. Tatuoija rupesi piirtämään kuvaa siinä samalla, ja oli selkeä taiteilijapersoona – mulla varmaan menisi pidemmän päälle hermo, jos pitäisi kaveerata enemmän. 😀 Aloittamaan päästiin vähän ennen viittä.

Olin pelännyt tatuoinnin tekemistä, koska mulla ei ollut aavistustakaan siitä, miltä se tuntuu. Tuntemattoman pelko siis, ja ihan ymmärrettävä sellainen. Kun homma lähti käyntiin, yllätyin miten ei-pahalta se tuntui. 😀 Se oli sellaista raapimista, joka kyllä vähän sattui, mutta parhaiten sitä tunnetta voisi kuvailla ihan v*tun ärsyttäväksi! Lisäksi jalka nyki suht taajaan, ja kun sitä ei voi estää mitenkään, niin hieman turhauttavaa. Tatuoija onneksi rauhoitteli, että hän on niin tottunut, että osaa aina nostaa neulaa siinä kohtaa kun huomaa nykäisyn tulevan.

Yllättävän nopeasti ääriviivat saatiin piirrettyä, varmaan meni joku max. puoli tuntia niin kuva oli jo hahmottunut. Sitten alkoi yksityiskohtien tekeminen. Homma sattui pikkuhiljaa enemmän ja enemmän – olihan alue ärtynyt – mutta kipu oli siedettävää. Toisen puolituntisen jälkeen alkoi se pahin osuus – värittäminen. Voin sanoa että seuraava tunti oli ihan täyttä tuskaa. Kiroilin kuin pahempikin merimies, puristin penkkiä rystyset valkoisena, napsuttelin sormiani sijaistoimintona (etten napsuttele tatuoijan päätä penkkiin 😀 ). Ei siinä todellakaan pystynyt mihinkään iPadiin keskittymään. Loppua kohden jalka nyki nykimistään ja mulle meinasi riittää. Teki mieli sanoa että kiitti hei, jatketaan toiste. Mutta sitten vaan koitin keskittyä ja ajatella, ettei tätä kauaa enää kestä.

Yhtäkkiä neulaaminen loppui, jalka putsattiin ja rasvattiin ja kelmu oli päällä ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Eipä siinä mitään, tuumasin että kiitos ja painuin pihalle. Juteltiin vielä siskon kanssa siinä, kunnes totesin että pakko lähteä kotiin, matkaan menee 1,5h ja tarttis aamulla vääntäytyä töihinkin.

Fiilikset oli aika ristiriitaiset kotimatkalla. Kuvasta ei tullut ollenkaan sellainen, mitä olin suunnitellut. Toisaalta olin antanut tatuoijalle vapaat kädet, joten onko ihme jos ei tule sellainen kuin ajattelin, jos tekijä ei tiedä mitä olen ajatellut. 😀 Kotiin päästyäni söin iltapalaa ja painuin sänkyyn. Sängyssä mietin että kuva on aivan hirveä ja kamala, ja HETI kun se paranee, käyn sen korjauttamassa.

Aamulla sitten poistin kelmun, pesin ja kuivasin ja rasvasin kuvan. Ei se enää näyttänytkään niin pahalle. Fiilikset oli edelleen ristiriitaiset, mutta selvästi paremmat kuin edellisiltana. Tulin siihen lopputulokseen, että annan kuvan ensin parantua, ennen kuin teen mitään päätöksiä sen suhteen. Olin varma, että edellisiltaiset ajatukset olivat pitkän päivän, kivun, väsymyksen ja kuvaan liittyvien tunteiden aiheuttamaa sekamelskaa. Laitoin uuden kelmun suojaksi ja lähdin töihin.

Töissä ohjaajani pyysi näyttämään kuvaa, ja olin ihan että ei, en mä voi kun en vielä itsekään tiedä mitä mieltä olen siitä. 😀 Näytin kuitenkin, ja hän kehui sitä. Olin aika yllättynyt, kai olin jotenkin valmistautunut vastaanottamaan negatiivisia kommentteja. Päivän aikana kuva alkoi miellyttämään pikkuhiljaa enemmän, ja uskalsin lähettää kaverille siitä kuvankin. Facebookiin en kuitenkaan kuvaa laittanut, halusin vielä ihan rauhassa totutella ja muodostaa oman mielipiteeni ennen kuin asetan kuvan muiden arvosteltavaksi. Parille tutulle laitoin pyydettäessä kuvan yksityisviestillä, ja kaikki saamani kommentit olivat pelkästään positiivisia. Torstaina sitten uskaltauduin laittamaan kuvan näkyviin Facebookiin, ja edelleen pelkkiä positiivisuuksia. Luulen tietäväni kyllä ainakin muutamia, jotka ei välttämättä kamalasti arvosta, mutta ovat onneksi niin hienotunteisia, etteivät raaski sanoa ääneen mitä ajattelevat.

Nyt ollaan kuvan kanssa eletty reilu viikko kimpassa ja niin – nyt rakastan tätä. Ihan kuin se olisi aina ollut tuossa pohkeen sivussa. Ja kun tällä kuvalla on ihan oikea syvällisempi merkitys, eikä ole mikään kännipäissään otettu sattumanvarainen tribaali, niin mikäs tästä tykätessä.

Tatuoinnin ”pohjana” oli kuva äitini kastelusikan varresta. Silloin kun äiti kuoli, olimme siunaustilaisuuden jälkeen äidinäidin luona kahvilla ja hän kattoi nuo lusikat pöytään. En ollut koskaan ennen niitä nähnyt, ja kuvio oli mielestäni niin kaunis, että tuumasin heti siskolleni, että tämän haluan tatuointina äidin muistoksi. Mutta koska olen minä, piti kuvaan saada kukkanen ja pinkkiä väriä – tietysti. Nyt kuvassa on kaikkea mitä halusin, ja olen enemmän kuin tyytyväinen, ettei kuvasta tullut sellaista kuin olin suunnitellut.

Äidille 11.3.1954 - 12.3.2012

Äidille 11.3.1954 – 12.3.2012

Jälkiviisaus

”Olis ehkä kannattanut aloittaa kevyemmillä päivillä, eikä suoraan runtata itseään 40 h / vk työrytmiin.”

Tämän totesin tänään aamulla herätyskellon soidessa, ja olon ollessa kurjaakin kurjempi. Tiesin, että varsinkin aloitus on rankkaa, mutta silti ärsyttää, että kroppa ei pysy mukana, vaikka mieli on vireessä. Totuutta ei kuitenkaan kannata kieltää. Nopeammin palan loppuun, jos en ole itselleni armollinen. Aamulla pohtiessani lähdenkö vai enkö lähde töihin, tulin siihen tulokseen, että olen tänään pois, niin huomenna ja perjantaina jaksan taas, kun kroppa on saanut vähän lepoa.

Suurin ärsytys tässä on, että minkälaisen kuvan tämä antaa minusta työntekijänä, kun heti kolmantena päivänä olen pois. Mutta en ole valehdellut, vaan kerroin etukäteen terveystilanteeni, joten ei pitäisi ihan täysi shokki olla.

Soittaessani aamulla ohjaajalleni, hän pelkäsi että oli liikaa pistänyt mua töihin. Siitä ei todellakaan ollut kysymys, mulla kroppa vaan ei palaudu, saati sopeudu sitä tahtia mitä perusterveellä. En mä tuonne mennyt istuskelemaan ja pyörittelemään peukaloitani. Nyt tuli pieni aallonpohja vastaan, mutta huomenna uuteen nousuun.

Sisustuskärpänen puraisi

Jep, taitaa olla joku siviilisäädyn muutoksen aiheuttama kriisi. Seuraavaksi varmaan rupean pitämään lifestyle-blogia ja kuvaamaan päivän asuja. No joo, ei pelkoa. 😀

Ajatus lähti siitä, kun rupesin mietimään, että voisinko saada tänne mitenkään mahdutettua mihinkään rakoseen itselleni ompelupistettä. Harmittaa nimittäin ihan sikana nyt kun kaikki on pistetty pois, koneet ja kankaat. Suunnittelin sitten, että jos tätä työpöytää siirtäisi vähän oikealle, niin tuohon vasemmalle seinälle voisi mahtua toinen pöytä. Ja pöytien väliseen nurkkaan saisin kätevästi ”pois tieltä” sovitusnukkeni. Tämä nykyinen työpöytäni on kierrätyskeskuksesta ostettu viidelläkympillä, ja on täyttä puuta, luulenpa siis että suuntaan sinne huomenna tai ensi viikolla.

Tässä katsellessani ympärilleni, totesin, että haluaisin korvata tämän työhuoneen seinätapetin vaalealla maalilla. En tiedä miltä vuosikymmeneltä tuo tapetti on, mutta sormet syyhyää päästä repimään sitä. Ehdotin asiaa vaivihkaa miehelle, joka torppasi ideani heti alkuunsa. Kuulemma nykyisessä ei ole mitään vikaa ja jaadijaadijaa.

Viimeksi käydessäni Ikeassa näin siellä ihanan ilmoitustaulun. En harmikseni raaskinut ostaa sitä, joten pitänee tehdä uusi reissu… 😀

Påhittig -ilmoitustaulu

 

Sitten päätin (noin miljoonannen kerran) saada paperit järjestykseen, ja sitä varten tarvitaan uusi lokerikko – tietysti.

Dokument -lomakelaatikko

Toki minun on saatava myös kirjoitusalusta pöydälle, mutta siitä en nyt pistä kuvaa – Ikeasta tietty sekin. Haluaisin myös sellaisen pystymallisen paperilokerikon, mutta vielä ei ole tullut vastaan muita kuin pahvisia ja ne on ihan buu.

Olen jo jonkin aikaa halunnut uusia meidän makkarin lamput. Tällä hetkellä kummallakin on sellainen pallon muotoinen lasinen pöytälamppu yöpöydällä, joka vie ihan hirveästi tilaa.

Tällaiset haluaisin, musta nää on NIIN hienot!

Årstid -seinävalaisin

Ongelmaksi vaan muodostuu tuo varjostimen vaaleus. Kun toinen tekee kaksivuorotyötä, niin valo ei saisi olla liian kirkas. Yksi ratkaisu olisi himmennin, mutta tuossa ei ole sellaista valmiina, ja sellainen pistorasian ja lampun pistokkeen väliin laitettava on turhan hankala. Täytynee miettiä vielä vaihtoehtoja.

Sitten tarvitsisin vielä uuden työtuolin. Tällä hetkellä minulla on jo lähemmäs 10v. palvellut halpistuoli Sotkasta, josta ihan mielelläni pääsisin eroon. Mitään kallista tuolia (100 € ->) en halua, mutta toki istumamukavuus on tärkeää. Tätä katsoin Ikeassa viimeksi, mutta en tajunnut koeistua sitä.

Torbjörn -työtuoli

Mutta se sisustamisesta tällä erää.

***

En tiedä olenko muistanut kertoa (enkä jaksa nyt tarkistaa vahoista teksteistä), mutta hain työkokeiluun. Kävin kesäkuussa työkkärissä, ja sanoin siellä heti alkuunsa, että työkokeilu/työkyvyn kartoitus tehtävä, ennen kuin alan hakemaan töitä. Siellä suostuttiin ehdotukseeni ilman sen kummempia mutinoita, ja sain pari ehdotustakin paikoista joihin voisin hakea.

Toinen paikoista oli kaupunginkanslia. Mennessäni tapaamaan kaupunginsihteeriä, törmäsin ulko-ovella vanhaan tuttuun kirjaston työssäoppimis-ajoilta, ja selvisi, että hän on puolisen vuotta sitten siirtynyt kaupunginkansliaan töihin. Uutisen teki tuplasti paremmaksi se, kun sain kuulla että hänestä tulee ohjaajani/lähin esimieheni. Nyt on sitten 2 kk:n sopimus enshätään tehtynä ja työt alkaa ensi maanantaina! 🙂

Operaatio ”Työpöytä kuntoon” suoritettu

Lauantaina mieheni lähti viihteelle parin kaverin kanssa. Sovimme, että haen hänet yöllä kotiin, niin ei tarvitse miettiä yöpymisiä. Illalla jossakin välissä rupesi väsyttämään, ja koska edessä oli vielä monta tuntia valvomista, ennen kuin piti lähteä miestä hakemaan, sain idean miten pysyä hereillä ja olla hyödyksi…

Minulla on ollut oma nurkkaus olohuoneessa. Lasisella sohvapöydällä on ollut näppis ja näyttö, keskusyksikkö sohvan vieressä ja hiiri siinä sohvalla. Mielenkiintoinen ratkaisu, eikö? No, se on toiminut mainiosti, meillä ei käy paljon vieraita joita istutettaisiin sohvalle ja seurusteltaisiin. Syy tähän järjestelyyn, on ollut se, että televisio sijaitsee (yllättäen) olohuoneessa, ja halusin katsoa sitä samalla kun chattailin koneella. Nyt en ole enää pitkään aikaan katsonut televisiota televisiosta. Tallennettavat tv-ohjelmat menevät pilvipalvelimelle, eikä tallennu boksille, joten olen katsonut ohjelmat tabletilta. Lauantaina siis päätin, että siirrän romppeeni meidän harrastehuoneeseen, ja olkkarista tulee taas olkkari.

Harrastehuone ei ole mikään 50 shades of Grey -tyyppinen kammio, vaikka joku vähän likaisemmalla mielikuvituksella varustettu tyyppi voisi jotain sen suuntaista nimestä päätellen kuvitella. 😀 Harrastehuoneessa on miehen tietokonenurkkaus, sekalaista sälää, kuntopyörä, silityslauta ja -rauta, miehen kaksi jotain ihme työkaluihin liittyvää konetta, sekä minun ompelupöytäni. Ongelma vaan oli se, että vuosi sitten kun pistin ompelun jäihin ja keskityin opiskeluihin, ompelupöytä muuttui puhtaiden pyykkien kasaksi. Lauantaina sitten tuumin, että hyvin siihen pöydälle mahtuu sekä ompelukone ja saumuri, että tietokone.

Aloitin viikkaamalla vaatteet kaappiin, ja muutenkin järjestelemällä. Sitten tuli soitto, ja lähdin hakemaan miestä lisustansa. Eilen sunnuntaina jatkoin hommia. Tyhjensin pöydän, vein kangaskasat kaappiin ja niin edelleen. Imuroin, siirsin pöydän toiseen paikkaan, hyörin ja pyörin, puunasin ja pesin. Lysti loppui kuitenkin suht lyhyeen, kun totesimme miehen kanssa, että meillä ei ole toista pitkää nettikaapelia. Enkä tietenkään voisi yhtä iltaa olla ilman nettiä/katsoa pelkästään ohjelmia tabletilta/ottaa läppäriä käyttöön langattomalla nettiyhteydellä/tehdä jotain hyödyllistä, kuten siivota ja järjestellä olkkaria. No, lopulta olin vähän koneella, katsoin vähän Netflixiä ja purin ja pesin miehen vanhan näppiksen.

Tänään mies kävi rengasliikkeessä, ja samalla poikkesi hakemaan pitkän nettikaapelin Expertiltä ja sillä aikaa minä kokosin näppistä. Projekti pääsi siis jatkumaan. Irroitin johdot, siirsin näytön ja muuta rompetta, hyörin ja pyörin. Sitten totesin että a) ompelukone ja saumuri eivät mitenkään mahtuisi samalle pöydälle ja b) pöydän paikka oli huono, johdot olivat keskellä lattiaa, ja koirat saattaisivat riehuessaan nykäistä näytön tai tulostimen lattialle sotkeentueessaan johtoihin. Siirsin pöydän siis takaisin entiselle paikalleen ikkunan ääreen.

Keräsin kynät ja mietin missä kaksi muuta värityskirjaani on, yhden olin pitänyt sohvalla vieressä. Kaivelin kirjahyllyä, kun yhtäkkiä kuului meteliä, ja ta-daa, sinnehän ne tipahti, kirjahyllyn ja seinän väliin. Siirsin tavarat yhdestä väliköstä pois, ja tungin käteni kirjahyllyn taakse. Se väli oli juuri ja juuri sen levyinen, että sain ranteeni sinne. En ylettänyt tavaroihin. Kirosin, kun meillä ei ole kirjahyllyssä taustalevyä. Koitin siirtää hyllyä, mutta eihän se liikkunut milliäkään. Fiksuna likkana otin yhden alalaatikon pois, mutta senpä takana olikin taustalevy. Voihan Ikea!

Vähän aikaa tuumailin ja katselin ympärilleni, ja hoksasin, että ylhäällä katonrajassa olevassa boordissa oli edellisiltana sisälle eksynyt vaaksiainen. Sain pidettyä paniikin poissa, vaikka mielestäni moiset otukset ovat kuin lukkeja siivillä varustettuina. Kyseinen lajinsa edustaja sattui vielä olemaan iso, jalkoineen ja siipineen kämmenen kokoinen. Kävin hakemassa miehen paikalle hoitamaan ”tilanteen”, vedoten siihen, että kissa jahtasi mokomaa otusta jo illalla, ja kohta tippuu tavarat hyllyiltä, jos se näkee saaliinsa.

Kun vaaksiainen oli poissa, sain vihdoin idean. Otin yhdestä väliköstä alhaalta kirjat pois, ja kappas, sitä kauttahan ne seinän ja hyllyn välissä olevat tavarat sai pois. En mä mikään tyhmä ole, blondiviive vaan välillä aiheuttaa kaikenlaisia ajatuskatkoksia. 😀 Löysin värityskirjojeni lisäksi kauan kadoksissa olleet postimerkit sekä kolme viikkoa vanhan vihkitodistuksemme. Lopulta pääsin siis järjestelemään ”uuden” työpöytäni kuntoon. Johtojen kiinnittäminen meinasi aiheuttaa akuutin kyllästymisen, mutta nekin lopulta sain kiinnitettyä. Vähän kyllä kieltämättä harmitti, että tein tämän nyt vasta. Koko se aika mitä opiskelin, tein läksyt keittiönpöydällä tai sohvalla. Tyhmä mikä tyhmä.

Kaikesta huolimatta, olen hirmu tyytyväinen uuteen nurkkaukseeni, totuttelemistahan tämä kyllä vaatii – niin minulta kuin mieheltäkin. Olenkin naureskellut tässä, että nyt sitten vietetään sitä pirun laatuaikaa, kun ollaan kumpikin koneillamme samassa huoneessa. 😀 Seuraavana toivelistalla on isompi asunto – tarvitsen nimittäin toisen työpöydän ompelukoneilleni. 😀

Ta-daa!

Ta-daa!

Silitysrauta etsii vielä paikkaansa, mutta muuten aika kiva. Ja lasissa on hiilihapotettua päärynä-omena-mehua, vaikka väristä ja ”etiketistä” voisi muuta päätellä. 😀

Häät

 

Heräsimme aamulla puoli yhdeksän maissa. Päästin koirat pihalle ja sen jälkeen mentiin jatkamaan unia. Yhdentoista pakeilla miehen veli soitti, ja silloin viimein nousimme ylös. 😀

Ei siis puhettakaan siitä, että olisin aamulla hakenut sen hääkimppuni. Aamupalan tynkää, suihku, vaatteet. Olin sanonut miehelle, että meidän täytyy olla viimeistään klo 14 maistraatissa, koska aika on klo 14.30, ja ikinä ei tiedä mitä sattuu. No, lähdimme sitten klo 13.15, eli auttamattomasti myöhässä, koska Poriin ajaa sen vajaan tunnin.

Ajomatkan alussa sai raivarit miehelle siitä, kun aina kaikki jää viime tippaan ja mulla ei sitä kimppuakaan ole. Onneksi tuo tuntee mut, eikä paljoa olkiaan kohauttanut kun mä pärräsin. Nopea vilkaisu kännykällä kukkakauppoja, ja päätimme poiketa matkan varrella Pomarkussa.

Hyvä että päätettiin, siellä oli aivan ihana myyjä. Halusin kimppuuni valkoisia ruusuja ja harsokukkaa, mutta valkoisia ruusuja oli vain yksi kimppu, ja sekin näytti siinä valossa vihertävältä. Olin kahden vaiheilla, mutta luotin myyjään. Hän loihtikin aivan täydellisen kimpun, ja laittoi kolmeen keskimmäiseen ruusuun koristehelmet. Pelkkä 10 ruusua maksoi 8 €, ja mietin jo että selvitäänköhän täältä alle kolmellakympin… Lopullinen hinta oli kuitenkin vain kympin! Ja miten kauniin kimpun sainkaan… 🙂

Hääkimppu

Hääkimppu

Pomarkusta jatkoimme Poriin Kokemäenjoen rannalla sijaitsevaan maistraattiin. Siellä meitä odottivat jo miehen vanhemmat ja pikkuveli. Kello oli vasta vartin yli kaksi, joten anoppi ehti hyvin ottaa meistä muutaman kuvan samalla kun söimme heidän ostamiaan mansikoita ja herneitä. Pian seuraamme liittyi miehen sisko lapsineen ja hetkeä myöhemmin minun siskoni.

Vihkimiseen oli varattu oma ”toimistonsa”, jonne minä, mieheni sekä miehen veli ehdimme ensiksi. Aulassa ei ollut ketään tiskin toisella puolella, joten lykkäsin kukkakimpun miehelle ja ryntäsin samassa tilassa olevaan vessaan, taisi jännittää niin paljon että pelkäsin pissaavani housuun. 😀

Vessassa ollessani tiskin taakse oli ilmestynyt virkailija, joka näytti silmin nähden helpottuneelta nähdessään minut. Myöhemmin selvisi miksi. Olihan se ehkä hauska näky kun mies pitelee kimppuani ja vieressä toinen mies. 😀 Virkailija oli kysynyt veljeksiltä, että ”te ette varmaan ole keskenänne menossa naimisiin?”.

Samassa paikalle löysi loput porukasta ja meidät ohjattiin vihkimishuoneeseen. Siellä odottelimme enemmän ja vähemmän hermostuneina, ihailimme ikkunaa ja koitimme tappaa aikaa. Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä sivuovesta astui sisään naisvihkijä, jolla oli oikein hieno ”kaapu” päällä. Hän kysyi vaihdammeko sormukset, ja kun olimme vastanneet ettemme vaihda, hän naurahti ja sanoi, että ehtii ne vaihtaa myöhemminkin ja kysyi ollaanko valmiit aloittamaan.

”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin.

Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä XX: tahdotteko ottaa tämän XX:n aviovaimoksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?”

Aikaisemmin oltiin vitsailtu sopivasta viiveestä ennen vastausta, ja kieltämättä meinasi ruveta hermostuttamaan, kun mies tosiaan sen pienen viiveen piti. Lopulta se ”tahdon” sieltä kuitenkin tuli, ja minä huokaisin helpotuksesta. Sitten keskityin siihen, että osaan varmasti itsekin vastata ”tahdon”, enkä esim. ”öö, joo” tai ”juu”. Niin paljon olin miestä vannottanut vastaamaan oikein, etten ollut itseni suhteen ollenkaan ollut huolissani. 😀

”Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä XX: tahdotteko ottaa tämän XX:n aviomieheksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?”

Pelkäsin että ääni pettää, suuta kuivasi niin paljon, mutta sain kakistettua mielestäni vieläpä ihan ymmärrettävästi sen ”tahdon”.

”Vastattuanne näin myöntävästi teille esitettyyn kysymykseen totean teidät aviopuolisoiksi.

Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossanne toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.”

Anoppi oli taustalla räpsinyt kuvia tilaisuudesta, ja oli jo laittamassa kameraa laukkuun, kun vihkijä alkoi toppuuttelemaan. Sanoi ettei nyt vielä saa laittaa kameraa pois, kun nyt pitää vielä tuoreen avioparin suudella! Ei siinä sitten muu auttanut, kun tuli ihan viranomaistaholta käsky. 😀

Suutelon jälkeen miehelle ojennettiin vihkimistodistus, kättelimme vihkijän ja lähdimme varmaan kaikki enemmän tai vähemmän pää pyörällä kohti ulko-ovea.

Miehen vanhemmat olivat jo aiemmin ilmoittaneet että tarjoavat koko porukalle sitten ruuat ravintolassa, ja niinpä suunnattiin vähän matkan päässä olevaan ravintola Martinaan. Meitä oli 7 aikuista ja 2 lasta, mutta hyvin mahduimme yhteen nurkkaan, yhdistimme omatoimisesti kaksi pöytää. Reilun tunnin päästä olimme syöneet ja lähdimme ajelemaan kukin kotiamme kohti.

Loppupäivä sujui suht normaaliin tapaan, molemmat varmaan koitettiin totutella uuteen siviilisäätyyn. 😀

Pus <3

Pus <3

Itkupotkuraivarit päivässä pitää miehen loitolla…

…paitsi mun miestä ei – näemmä. <3

Olin päivällä nokosilla, oli tuskasen kuuma ja hiki ja pyörin siinä unen ja valveen rajamailla, kun yhtäkkiä mies käy ilmoittamassa että hänen kaverinsa on 17 km:n päässä täältä ja tulee käymään. Ensin meinasin että pyh, omalla vastuulla, kämppä on kuin kaaos mutta minähän en ala siivoamaan, jos ei kerta yhtään aikaisemmin voi varottaa. No, hetken perästä nousin kuitenkin ylös ja aloin imuroimaan.

Mies siinä sitten jotain tavaroita nosteli pois tieltä, ja mä sille tuhisin että ei kuule tartte tulla siihen muka-siivoomaan. Se ihmetteli että miksi mä aloin imuroimaan, ja kivahdin että no kun täällä on niin paskasta, eikä kukaan muukaan sitä näytä tekevän. Joku lyhytpinnasempi kaveri olis tossa vaiheessa varmaan todennu että jaaha, ja vetäytyny omiin oloihinsa, mutta tuo minun herraseni ei. Vähän aikaa vielä kirosin siinä sitä ja sen kaveria ja kaikkea, ja se tuli mokoma halaamaan mua. Yritin olla ihan cool, mutta kun se halas mua uudestaan, niin purskahdin itkuun. Pyysin sitten anteeksi kiukutteluani ja selitin, että olen turhautunut kun en saa mitään aikaiseksi ikinä, vaikka kotona istun kaiket päivät. Eli ihan omaa hölmöyttä kaikki. Mies vaan halas mua ja lohdutti. <3

***

Näin eilen tuossa naapurin pihassa naisen, jonka perässä juoksi ihan pieni musta pystykorvahauvavauva. Schipperkeksi epäilin, mutta oli niin pieni ja musta ettei erottanut. Olin keittiön pöydän ääressä syömässä lettuja, kun näin saman naisen koirineen ja oli vaan yksinkertaisesti pakko mennä ulos. Laitoin Nupun hihnaan muina naisina, mutta eihän siitä tullut mitään, kun kakara pisti metakan pystyyn. Menin sitten pihalle, ja otin Donnan mukaan. Aivot jäi kyllä sisälle, ryysittiin suoraan toisten pihaan, ja vaikka sanoin että Dee on äärettömän kiltti eikä tee mitään, niin olisin voinut edes kysyä että sopiiko tulla. Ai että mua hävettää. 🙁 Mutta se pieni söpötin sekoitti mun pään! Täytyy seuraavalla kerralla muistaa pyytää anteeksi, normaalisti kun olen hyvin tarkka näistä asioista, enkä arvostaisi alkuunkaan jos minun pentuni luo joku änkisi kahden koiran kanssa. Varsinainen idiootti.

***

Se miehen kaveri ei muuten tullutkaan (onneksi), mutta mies lähti kahville toisen kaverinsa kanssa kun aloin paistamaan lettuja. Pyysin tuomaan Kotipizzaa (burgerpizza on tarjouksessa!!) ja mies ei luvannut tuoda yhtään mitään. Äsken palasi kotiin, ja kun kuulin hänen kysyvän koirilta että missä mamma on, tiesin melkein varmaksi, että Kotipizzassa on käyty. Menin katsomaan, ja eteisessä odotti kaksi valtavaa pizzalaatikkoa… Mä syön tota vielä huomennakin. 😀 Mutta silti, on se vaan ihana halutessaan. <3

 

Show nimeltä Nuppu

Kakara järjesti taas jännitystä elämään.

Dee oli takapihalla ja Nuppu odotteli sohvan käsinojalla tapansa mukaisesti takaoven ikkunasta kurkkien. Yhtäkkiä alkoi ihan järkyttävä metelöinti. Nuppu piti vahtia mitä pihalla tapahtuu, ja narun (koirien pihahihnan siis, missä koirat ovat kiinni) heilunnasta päätellen jotain nyt tapahtui. Feikkicrocsit jalkaan ja pihalle katsomaan. No, siellähän oli talon toisen päädyn naapuri oman lieronsa kanssa ja Dee ihan innoissaan (molemmat tytöt ovat ihan rakastuneita tähän roomeoon).

Meillä kasvaa tossa talon kulmalla raparperia. Tekee aivan jäätävän kokoiset lehdet, ja lopulta sen kukkavarren  joka kasvaa helposti yli kaksimetrikseksi. Me kun ei ymmärretä moisen hyvän päälle, olen koittanut välillä aina vihjailla esim. anopille, että ne voisi tulla siitä hakemaan pois ENNEN kuin se kukkavarsi kasvaa, sittenhän se kuulemma on lähes syömäkelvotonta. Yleensä raparperit vaan kuihtuvat sijoilleen, mutta sinnikkäästi joka kesä ne jaksaa yrittää. 🙂

Naapuri sitten kysyi tuossa pari päivää sitten, että käytetäänkö me noi raparperit, ja jos ei, niin saako hän tulla hakemaan? No tottahan toki, hae pois vain. Nyt oli sitten tullut hakemaan, oli vain ensin ajatellut huikata että on paikalla, mutta Deen rakkaudenosoitukset eivät ilmeisesti nopeuttaneet etenemistä. 😀  Nuppu oli vapaana, ja päästin Deenkin vapaaksi, omalla pihalla kun oltiin. Ja kun Dee ei kauas minusta karkaa ja Nuppu osaa niin hyvin tänne-käskyn. Joopa joo…

Naapuri kaksin käsin kiskoi raparpereja, joiden lehdet olivat aurinkovarjon kokoisia noin suunnilleen. Totesi sitten, että vie ensin rapaperit ja hakee sitten koiransa. Lähti rapaprperit sylissä kävelemään ja Nuppu perään. Tänne-käsky oli joku epäselvä mumina  neidin mielestä, eikä nimellä huutaminen tuottanut parempia tuloksia. Voi moro! Katsoin parivaljakon perään (samalla Dee liehitteli roomeotaan), ja totesin sitten että näyttää pysyvän muutaman metrin säteellä naapurista, joten olkoot. Pian tulivatkin takaisin, tosin naapuri KANTOI Nuppusta, meidän vajaan 10 kilon keijukaista…

Vaihdettiin koiria ja tulin tyttöjen kanssa sisälle. Kaikki kolme olivat ulkona, Xena kun ei kielloista huolimatta pysy sisällä jos olen koirien kanssa takapihalla, mutta se vaan istuksii terassilla ja naattii selvästi kesästä. Että näin hyvin meillä on tämä auktoriteettiasema juurtunut noiden luupäiden kalloihin. 😀

Mekko – check!

Löysin aivan ihanan mekon vihkimistä varten. Semmonen mikä oli vaan saatava. Se tulee jostain maailman toiselta puolelta, eli nyt on vaan pidettävä peukut pystyssä että se ehtii perille ennen H-hetkeä (ja että mahtuu päälle). Äsken tilasin sille kaveriks vielä alushameen.

The MEKKO:

mekko

 

Valmista tuli!

Pidin tässä tahattoman bloggaus-loman, mutta nyt takaisin sorvin ääreen. 🙂

Toukokuun viimeisenä perjantaina, 29.5. sitten lopulta vihdoin ja viimein valmistuin merkonomiksi. Ja on tämä ollut kyllä sellaista tunteiden vuoristorataa ettei tosikaan. Olen ollut niin otettu ihmisten muistamisista, etten tiedä miten päin olisin. On mulla vaan ihania tyyppejä elämässäni!

Työssäoppimispaikalla muistivat mua valmistumislahjalla, ja ajattelin että ehken mä sitten ollutkaan niin hirveän huono työntekijä. 🙂 Koululla juhla itsessään oli hieno kokemus. Juhlan loputtua kun valuimme juhlasalista pois, pari opettajaani pyysivät mut sivuun, ja antoivat kirjekuoren. Olin taas ihan äimän käkenä. Mun opettajat muistivat mua ”yksityisellä” lahjalla, jotenkin tosi upeaa. En saanut yhtenäkään vuonna minkään valtakunnan stipendejä, ja myönnän että harmitti. Mutta kun sain opettajien lahjan…no, se oli parempi kuin yksikään opiskelumenestykseen perustuva luokkastipendi!

No, sitten tuli ystävien ja sukulaisten lahjat.

Ensimmäinen tuli postissa Minnalta. Upea itsetehty kortti ja paketista paljastui kirja. Näin ensin takakannen, jossa oli ruotsinkielistä tekstiä, ja mä mietin että nyt se piruilee mulle! 😀 Mutta ei, se oli mun haaveilema ”aikuisten värityskirja”. Saan harjoittaa mindfulnessia värittämällä upeita eläinkuvia. <3

 

Viikko valmistumisen jälkeen, oli mun omat valmistujaisjuhlat anoppilassa lähimmille sukulaisille, ja ne meni paremmin kuin hyvin! Mahduin mekkooni 😀 , ruokaa oli tarpeeksi ja kaikilla vaikutti olevan mukavaa. 🙂 Olin tosi iloinen siitä, että lähes kaikki mun neljä sisarusta puolisoineen tulivat paikalle. Yksi veli jäi pois, kun sillä oli jo aiemmin suunniteltu meno, mutta lähetti vaimonsa ”edustamaan”. Lisäksi paikalla oli mun täti ja ”isäpuoli”, eli mun sisarusten isä joka on kyllä ollut mullekin aina kuin isä. Miehen puolelta paikalla olivat miehen vanhemmat ja vanhin sisko lapsineen.

Miehen sisko on samanlainen käsityöläinen kuin minä, ja ollaan hyvin paljon samalla aaltopituudella. Häneltä sain käsityökirjan, itsetehdyn kukkaron ja joka kesäistä Karnaluks-reissuamme varten vähän käyttörahaa. Ihana, täydellinen lahja. 🙂

Sisarukset sitten yllättivät ihan toden teolla!

Heiltä tuli yhteinen lahja. Kurkkasin lahjapussiin ja siellä oli Muumi-lasitaulu. Vitsailin siinä, että ihan varmaan on kuvana Mörkö – tai Haisuli ja Haisulihan se siinä komeili! En ole mikään muumifani, kämpästä ei löydy ensimmäistäkään muumumukia (henk.koht. en maksa 15 € pienestä mukista vaikka siinä olisi mikä kuva!), mutta muumit on jees kyllä muuten. Siinä mietin mitä sanoa, ja että mikä lahjan idea oli, kun kaikki odottavasti katsoivat minua ja käskivät ottamaan taulun pois paketista.

Paketista paljastui valokuvakehys, mutta siinä ei suinkaan ollut Haisulin kuvaa, vaan tatuointilahjakortti!

Silloin kun meidän äiti kuoli, mä halusin ottaa muistotatuoinnin, ja kuvan perustakin oli jo valmiina. Mutta enhän mä ole sitä saanut aikaiseksi. Eikä mulla ole ollut sellasia rahoja irrottaa. Sisarukset tiesivät tämän ja täytyy sanoa että täydellisempää lahjaa eivät olisi voineet keksiä! Nytkin meinaa kyyneleet puskea silmäkulmista kun ajattelen asiaa.

Miehen vanhemmilta, tädiltä ja mummulta tuli sitten ihan yhtä tärkeää – eli rahaa. Eipä sitä koskaan ole liikaa. Jokainen lahja kosketti mua syvästi. <3

***

Nyt ollaan suunniteltu miehen siskon kanssa sitä Karnaluks-matkaa, ja tänä vuonna päätettiin tehdä oikein vimpan päälle. Aikaisempina vuosina ollaan menty Viking Linen iltalähdöllä niin, että ollaan nukuttu yö laivassa, ja aamulla kukonpierun aikaan ryysitty laivasta silmät ristissä ulos. Mä näin kylpylätarjouksen ja ehdotin sitä, ja nyt meille on tulossa semmonen reissu että oksat pois! Meillä on auto mukana, ja ollaan kylpylässä kaksi yötä. Ajankohta piti valita tarkkaan niin, että mies on kesälomalla jotta voi jäädä kotiin koirien kanssa. Valittiin lopulta lähdöksi torstai 16.7. ja paluu lauantaina 18.7. Seuraavana päivänä on miehen veljenpojan ristiäiset, joten jään miehen siskolle yöksi kun tullaan ja menen heidän kyydillään sitten juhliin.

***

Valmistujaisissa kerroin että meinataan mennä miehen kanssa naimisiin vuoden päästä kesällä. Meillä vaan on ollut tavasta mielipide-eroja. Mä halusin kirkkohäät pukuineen ja lähimpine sukulaisineen, kun taas mies haluaa mennä naimisiin hissukseen maistraatissa. Puhuttiin aiheesta sitten yhtenä päivänä, ja mä vihdoin tajusin priorisoida asiat. Mies kertoi, kuinka vaikea pelkkä ajatus kirkkohäistä ja huomiosta on sille, ja mäkin sain vihdoin pään pois perseestäni. Mietin, että jos se asia on hänelle edes puoliksi niin ahdistava, kuin ajatus mulle opinnäytetyön pitämisestä auditoriossa, niin en mä halua pakottaa sitä siihen. Naimisiinmeno on mulle se juttu, ei hienot häät.

Sanoin sitten, että maistraatti on mulle ok. Mutta pikkuhiljaa aloin tulemaan siihen tulokseen, että sittenhän voitas mennä naimisiin jo heti tänä kesänä, nyt kun ei tarvitse suunnitella, säästää tms. niitä kirkkohäitä varten. Juttu lähti puolivitsinä, mutta lopulta katottiin kalenteria miehen kanssa, ja mietittiin sopivaa päivää.

Ensin sovittiin että maanantaina 13.7., koska miehellä on silloin loma, ja meidän tapaamisen vuosipäivä on 11.7., mutta koska maistraatit ei lauantaisin ole auki, niin tuo maanantai olisi seuraava sopiva. Mutta koska otan miehen nimen, niin piti valita Karnaluks-reissun jälkeinen päivä, kun matkat on varattu nykyisellä nimelläni. Katsottiin maistraatin sähköisestä ajanvarauksesta sopivaa päivää, ja siksi valikoitui 20.7.

Kolme viikkoa, ja me ollaan naimisissa! Tuntuu hullulta, mutta toisaalta ollaanhan tässä oltu jo 6 vuotta yhdessä, joten mitä tässä enää odottelemaan. Niin paljon on koettu yhdessä, että mun kaverikin sanoi ettei hän voi kuvitella mitään mikä meidät enää erottais, ja mulle avioliitto on kuitenkin tärkeä. En mä halua olla avopari lopun ikää.

Kun saatiin päivä päätettyä, kerroin sitten miehen veljen vaimolle (ja kouralliselle muita ihmisiä kun olin niin innoissani), joka on myös ystäväni. Hän kyseli sitten että miten aion laittaa tukkani ja meikkaanko yms. Hetken perästä soitti ja käski varaamaan 14.7. klo 11 -> pari tuntia. Olin vaan että öö, okei 😀 Hetkeä myöhemmin soitti uudestaan, ja ilmoitti että hän, miehen kaksi siskoa ja anoppi kustantavat mulle polttarilahjaksi kampaajakäynnin!

Mä en ehkä kestä. Miten ihana juttu!

En lakkaa ihmettelemästä, että mitä hyvää olen edellisessä elämässäni tehnyt, kun mulle on siunaantunut näin ihania ihmisiä elämääni. <3

Hypetystä ja höpötystä

Aloitetaan höpötyksestä.

Yksi nimi on ollut monen huulilla viime aikoina. Ei, en puhu nyt Pekka Rinteestä, joka valittiin MM-jääkiekon  parhaaksi maalivahdiksi. Puhun Suomen euroviisuedustajasta vuosimallia 2015, eli Pertti Kurikan Nimipäivät-yhtyeestä. Somessa bändiä on hehkutettu heti UMK:n jälkeen kun ”pojat” tuli valituksi (lainausmerkit lisätty, koska bändin jäsenet eivät ole enää mitään siloposkisia teinipoikia, vaikkakaan pikagooglettelu ei kertonut tarkkoja ikiä).

Mä en ole oikeastaan minään vuonna seurannut Suomen sisäisiä karsintoja, en edes silloin kun Apulanta-yhtyeen Toni Wirtanen oli tuomaristossa, vaikka teinistä saakka fanittanut Apista ja seurannut ”poikien” tekemisiä (lainausmerkit lisätty jälleen samasta syystä, ikiä ei tosin tarvinnut googlettaa tällä kertaa). Vasta kun Suomen edustaja on valittu, olen kuunnellut ko. biisin ja päättänyt tykkäänkö vaiko en.

Mä olen myös nuorempana skipannut ansiokkaasti kaikki viisut, ei vaan kiinnostanut. Vasta noin viimeiset 10 vuotta olen katsonut edes toisella silmällä finaalit. Lordin vuonna, eli 2006, tein jopa taulukon koneelle, johon merkitsin antamani pisteet, ja viisuissa annetut pisteet. Joo, pelottavaa, tiedän. Lordi vaan oli jotenkin tosi jees. Okei, se oli erilaista ja jotkut kokivat Lordin kappaleineen makaaberiksi Euroviisujen pyhäinhäväistykseksi. Mutta hemmetti soikoon, hirviöt meni maskeineen ja esityksineen ja voitti koko roskan! Ja biisi oli oikeasti hyvä. Hyvä siksi, ettei se käsitellyt mitään ajankohtaista asiaa tai yhteiskunnan/maapallon tilaa, se ei ollut vinkuvonkuballadi ikuisesta rakkaudesta tai tissit tiskiin-lurittelu jossa ei ole sisältöä. Koska niitä on nähty ihan tarpeeksi. Se oli Lordin oma biisi, sitä ei ollut väkisin väkerretty viisuihin, eli siinä ei ollut mitään feikkiä. Mutta nyt mä eksyin aiheesta.

PKN:stä puhuttaessa esiin nousee väkisinkin käsite suvaitsevaisuus. Bändi koostuu kehitysvammaisista jäsenistä, joten ei ihme.

Mä pidän itseäni aika suvaitsevaisena, vaikka suvaitsevaisempikin voisin kyllä olla. Eli en ole mikään maailmoja halaava, ”antaa kaikkien kukkien kukkia”-tyyppi. Aivan sama mulle olet sitten hetero, homo, kehitysvammainen, musta, valkoinen, nuori tai vanha jne. Mutta sitten kun IHMISENÄ ylittää tietyn rajan, niin suvaitsevaisuudesta ei ole tietoakaan. Olen ensimmäisenä vaatimassa päitä vadille esim. pedofiilien ja eläintenrääkkääjien kohdalla.

Mutta kehitysvammaisista koostuva bändi ei hetkauta. Tarkoitan sitä, että se ei nostata mitään erityisiä mielipiteitä puoleen tai toiseen. Jokainen tarvitsee harrastuksia, jotain mielekästä tekemistä, oli diagnoosi mikä hyvänsä. Siitä vaan, soittakaa punkkia ja nauttikaa siitä mitä teette! Kun kuulin valinnasta, ensimmäinen ajatus oli että hei, hienoa! Seuraava ajatus oli sitten huolestuneempi. Ettei kukaan vaan nyt ratsastaisi bändin siivellä auringonlaskuun.

Tiesin istuvani telkkarin ääressä finaalissa (ei, mulla ei käynyt mielessäkään etteikö PKN siellä olis!), joten pitihän se kuunnella tuo osallistuva kappale. Kaikki sitä hypetti somessa, ja biisin nimestä tuli sanonta. Aina mun pitää sitä ja tätä. Näitähän tulee aina. Putous-ohjelmasta niitä tulee joka vuosi useita. Menin siis YouTubeen ja pistin biisin soimaan.

”Ei helvetti. Mitä p*skaa tämä on?”

Mä en oikeasti voinut kuunnella sitä biisiä loppuun. Se oli musta niin kamala. Mutta ei siinä mitään, kaikki ei tykkää kaikesta, enhän mä tykkää oopperastakaan. Ja mä nyt en tosiaan ole punkin ystävä, vaikka Apiksella on aina paikka mun sydämessä. Mutta se ei olekaan puhdasta punkkia – ainakaan enää. Totesin siis että okei, biisi ei nappaa sitten yhtään, mutta onnea matkaan ja vähintäänkin PKN saa upean kokemuksen jos ei muuta. Mä olen tietoisesti vältellyt puhumasta aiheesta somessa, koska en halua sitä paskamyrskyä mun niskaani. Voin vain kuvitella kuinka saisin kuulla, etten ole suvaitsevainen ja arvostelen biisiä siksi koska sen jäsenet ovat kehitysvammaisia jne. mutta mä en voi ruveta tykkäämään jostain biisistä siksi kun sen esittäjä on joku tietty. Biisit biiseinä, toiset on hyviä ja toiset ei. Suomella on oikeasti ollut aika tosi vähän hyviä kappaleita viisuissa mukana, joten sikäli en koe tätä mitenkään ihmeelliseksi.

Nyt kun PKN tippui ekassa semifinaalissa, mä yllätyin. Kuten jo aiemmin sanoin, ei mulla käynyt mielessäkään etteikö se olis finaalissa. Yllätyksen lisäksi se oli helpotus. Nyt mun ei tarvitse istua sitä iltaa telkkarin ääressä, koska ei mua kiinnosta muiden maiden rallatukset jos ei Suomi ole mukana. Ja helpotus myös siksi, että se jatkuva, ärsytykseen asti yltänyt hypetys voi alkaa pikkuhiljaa laantumaan. Suomi kuitenkin sai nyt itsensä taas otsikoihin jollain raflaavalla ja erilaisella. Eikä siinä ole mitään vikaa. Onhan viisuissa ollut Lordia, Venäläisiä mummoja ja nyt viimeksi Itävaltalainen  Conchita Wurst. Erilaisuus erottuu.

***

Jatketaan hypetykseen.

Palautin eilen illalla viimeisenkin koulutehtävän opettajalle. OMG! Työssäoppimisraporttia kaipaili, joten näppäränä naisena tuskailin koko illan sen kirjoittamisessa, koska tietenkään en ollut moista aloittanut vielä. Paras hetki on se viimehetki. 😀

Tänään kuulemma tekevät paperit valmistuneista, toivottavasti olen joukossa. 😉

Olis aika noloa perua tai pitää suunnitellut valmistujaiset, jos en valmistuisikaan. Kutsutuista on tosin vasta kaksi ilmoittanut edes että kutsu on löytänyt perille. Mutta silti.

Ensi viikon perjantaina, eli 29.6. on koulussa valmistujaiset, eli tässä ihan oikeasti alkaa päivät käymään vähiin. Kohta saan kirjahyllystä lisää tilaa kirjoille, kun nuo opiskelumatskut saa siitä pois. Kohta mä olen vapaa ja mulla on ammatti, eli nousen kuvitteellisessa arvoasteikossani yhteiskunnan pohjasakasta portaan ylemmäksi.

Ainoa este valmistumiselleni, on nämä viimeisen jakson sairauspoissaolot. Mähän olen ollut kolmesti pois pari päivää kerrallaan flunssan takia. Ja kuulemma ei saisi tulla enempää kuin yksi viikko, eli 5 arkipv poissaoloja. Tuo maaginen luku ylittyi siis jo viime viikolla parilla päivällä. No, viime sunnuntaina oli vähän omituinen olo, kurkussa oli pala ja rintaa ahdisti. Olin myös saanut ihmeellisen kuivan yskän. Aloin epäilemään keuhkoputkentulehdusta ja ajattelin katsella josko se siitä. No, tiistaina oli ihan vetämätön olo, ja ajattelin että pakko mun on nyt tälle tehdä jotain. Päätin siis kurvata kouluterkan kautta töihin kysymään jotain vinkkiä miten saisin helpotusta oloon.

Terkkari tuikkasi kuumemittarin mulle kainaloon (no okei, ojensi sen mulle ja mä tuikkasin sen ihan ite kainaloon kun käskettiin) ja kysyi että eikö tää mun flunssa ole ollenkaan mennyt ohi. Tuumasin että no ei oikein. Hetken perästä kuumemittari piippasi, ja näytti lukemaa 37,3. Lämpöä sanoi terkkari. Mullehan ei kuume nouse, eli tuo lämpö on jo merkki että kipeenä ollaan ”oikeasti”. Vinkin sijaan terkkari varasi mulle ajan lääkäriin (koska tauti jatkunut jo niin pitkään) ja hoputti kotiin lepäämään (lääkäriaika oli vasta iltapvällä).

Oli kuulkaa hienoa soittaa TAAS työssäoppimispaikalle ja todeta että sorppa, en tuu tänään kun olen kipeä. Onneksi siellä ainakin kuulostettiin ymmärtäväisiltä ja pyydettiin kertomaan miten kävi.

Iltapäivällä sitten suuntasin lääkäriin, ja herra tohtori alkoi samantien ultraamaan mun poskionteloita. Mulla on ollut viimeiset 4 vuotta poskiontelontulehdus varmaan joka vuosi, ja aina se on levinnyt otsaonteloon. Sanoi sitten että kuule, sulla on onteloissa nestettä. Kyllähän mä sen tunsin, mutta en mä jotenkin osannut sitä ajatella mitenkään uhkaavana. Ainahan mulla flunssassa täyttyy noi ontelot. Lääkäri tilasi hoitajan ottamaan pikaCRP:n, ja kun selvisi, että se on inasen koholla, loppui tutkimukset kuin seinään (ei edes kuunnellut mun keuhkoja, vaikka niistä mä menin valittamaan). Ei muuta kuin hevoskuuri vahvoja antibiootteja, kaveriksi yskää helpottavia ja limaa irroittavia tabletteja ja poretabletteja. Ennen kuin mut saatiin hätisteltyä ulos, muistin että mun pitää pyytää siltä päivältä poissaolotodistus. Hyvä kun ehdin sanoa ”todistus”, ja herra tohtori alkoi kaivamaan kalenteria.

”Kirjoitan tämän viikon loppuun sulle sairauslomaa, sopiiko?”

Öö…varmistin vielä että onhan nyt tiistai ja kun lääkäri oli samassa päivässä mun kanssa, niin typertyneenä mä totesin että kai se sitten sopii. Mä kun olin ollut menossa seuraavana päivänä töihin. Mullahan piti olla joku lievä keuhkoputkentulehdus joka lähtee kuumalla mehulla. Joka ikinen kerta, kun mulla on ollut poskiontelontulehdus, mä olen ollut ihan tyrmistynyt kun mulle on saarnattu että pysyt kotona. No, ulkonaliikkumiskielto annettiin nytkin. Lupasin ja vannoin pyhästi pysyväni kotona ja lääkäri päästi mut menemään.

Mä en ole vieläkään varma mitä tässä oikeen tapahtui, mutta nyt on alkanut pelottamaan näiden mun jokakeväisten ja -syksyisten flunssakierteitteni kanssa, että millainen työntekijä mä olen. Kuka pitää palkkalistoillaan tyypin joka on melkein puolet ajasta poissa? Vapaaehtoisia? Anyone?

*Päivitys klo 12.37: En kestänyt enää jännitystä, joten laitoin viestiä opettajalle ja kysyin suoraan, että valmistunko. Hän kysyi kuinka paljon on poissaoloja, ja vastasin että muistaakseni 10. Nyt kun mietin, niin saattoi olla 11…mutta ei 12 enempää. No, enivei, opettaja vastasi että valmistun. Huh huh. Ei löydy sanoja. Valtava helpotus.

Sivu 2 (5)12345