Erehdyksen kautta

Pipo tuli valmiiksi.

Harmi vaan, että olin kuitenkin kaventanut liian tiuhaan tahtiin, ja siitä tuli lähinnä pussi, joka juuri ja juuri ylettyi korvallisille.

Puranpa puolet (=kavennusten verran) pois, ja kokeilen uudestaan.

 

Pipoa pukkaa

Syksyn tullen kesälomaansa viettänyt käsityökärpänen palasi sapatiltaan.

Nyt kun on tätä pakolaiskeskustelua puolin ja toisin, päätin tunkea sormet korviin, lallattaa ja neuloa jotain. Miksei samalla vaikka niille pakolaisille. Sukkia piti ensin, mutta lopulta päädyin pipoon. Pipon voin ehkä jopa saada valmiiksi tänä vuonna.

Poikkeuksellisesti tein mallitilkun, vieläpä kaksilla eri puikoilla. Tuli todettua että minun tiukka käsialani, todella on tiukka. Langan vyötteessä mainittu 18 silmukkaa / 10cm muuntui minun käsissäni 25:ksi silmukaksi / 10 cm. Soveltamista ja sumplimista. Mitään valmista ohjetta en löytänyt mikä olisi sopinut, joten käänsin ja väänsin ja lopulta toissailtana sain aikaan alun.

Peräti 2 cm resoria neulottuna, kun koitin luomusta omaan päähäni. Sopiva. Rohkaistuneena neuloin lisää. 2 cm lisää ja vaihdoin sileään neuleeseen. Nyt pipolla on korkeutta liki 9cm ja hyvältä vaikuttaa. Kavennusten kanssa pitää vähän arvailla, koska ne aloittaa, mutta päätin että teen mieluummin sellaisen reilun myssyn kuin päästä karkaavan liian matalan pipon. 🙂 Ehkä tästä vielä jotain tulee…

Tatuointi

Viime viikon maanantaina koitti sitten kauan odotettu tatuointiaika. Lähdin hyvissä ajoin töistä, vein koirat pihalle ja lähdin ajelemaan Raumalle. Matkaan varustauduin ottamalla mukaan iPadin, suklaata ja ison limupullon. 😀

Oltiin siskon kanssa sovittu, että ajan hänen työpaikalleen, josta sitten mennään peräkanaa siskolle – tatuointistudio kun sijaitsee sopivasti siskon kotia vastapäätä olevassa talossa. Studioon astellessani jännitti vähän, mutta ei mitenkään kauhean pahasti. Tatuoija rupesi piirtämään kuvaa siinä samalla, ja oli selkeä taiteilijapersoona – mulla varmaan menisi pidemmän päälle hermo, jos pitäisi kaveerata enemmän. 😀 Aloittamaan päästiin vähän ennen viittä.

Olin pelännyt tatuoinnin tekemistä, koska mulla ei ollut aavistustakaan siitä, miltä se tuntuu. Tuntemattoman pelko siis, ja ihan ymmärrettävä sellainen. Kun homma lähti käyntiin, yllätyin miten ei-pahalta se tuntui. 😀 Se oli sellaista raapimista, joka kyllä vähän sattui, mutta parhaiten sitä tunnetta voisi kuvailla ihan v*tun ärsyttäväksi! Lisäksi jalka nyki suht taajaan, ja kun sitä ei voi estää mitenkään, niin hieman turhauttavaa. Tatuoija onneksi rauhoitteli, että hän on niin tottunut, että osaa aina nostaa neulaa siinä kohtaa kun huomaa nykäisyn tulevan.

Yllättävän nopeasti ääriviivat saatiin piirrettyä, varmaan meni joku max. puoli tuntia niin kuva oli jo hahmottunut. Sitten alkoi yksityiskohtien tekeminen. Homma sattui pikkuhiljaa enemmän ja enemmän – olihan alue ärtynyt – mutta kipu oli siedettävää. Toisen puolituntisen jälkeen alkoi se pahin osuus – värittäminen. Voin sanoa että seuraava tunti oli ihan täyttä tuskaa. Kiroilin kuin pahempikin merimies, puristin penkkiä rystyset valkoisena, napsuttelin sormiani sijaistoimintona (etten napsuttele tatuoijan päätä penkkiin 😀 ). Ei siinä todellakaan pystynyt mihinkään iPadiin keskittymään. Loppua kohden jalka nyki nykimistään ja mulle meinasi riittää. Teki mieli sanoa että kiitti hei, jatketaan toiste. Mutta sitten vaan koitin keskittyä ja ajatella, ettei tätä kauaa enää kestä.

Yhtäkkiä neulaaminen loppui, jalka putsattiin ja rasvattiin ja kelmu oli päällä ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Eipä siinä mitään, tuumasin että kiitos ja painuin pihalle. Juteltiin vielä siskon kanssa siinä, kunnes totesin että pakko lähteä kotiin, matkaan menee 1,5h ja tarttis aamulla vääntäytyä töihinkin.

Fiilikset oli aika ristiriitaiset kotimatkalla. Kuvasta ei tullut ollenkaan sellainen, mitä olin suunnitellut. Toisaalta olin antanut tatuoijalle vapaat kädet, joten onko ihme jos ei tule sellainen kuin ajattelin, jos tekijä ei tiedä mitä olen ajatellut. 😀 Kotiin päästyäni söin iltapalaa ja painuin sänkyyn. Sängyssä mietin että kuva on aivan hirveä ja kamala, ja HETI kun se paranee, käyn sen korjauttamassa.

Aamulla sitten poistin kelmun, pesin ja kuivasin ja rasvasin kuvan. Ei se enää näyttänytkään niin pahalle. Fiilikset oli edelleen ristiriitaiset, mutta selvästi paremmat kuin edellisiltana. Tulin siihen lopputulokseen, että annan kuvan ensin parantua, ennen kuin teen mitään päätöksiä sen suhteen. Olin varma, että edellisiltaiset ajatukset olivat pitkän päivän, kivun, väsymyksen ja kuvaan liittyvien tunteiden aiheuttamaa sekamelskaa. Laitoin uuden kelmun suojaksi ja lähdin töihin.

Töissä ohjaajani pyysi näyttämään kuvaa, ja olin ihan että ei, en mä voi kun en vielä itsekään tiedä mitä mieltä olen siitä. 😀 Näytin kuitenkin, ja hän kehui sitä. Olin aika yllättynyt, kai olin jotenkin valmistautunut vastaanottamaan negatiivisia kommentteja. Päivän aikana kuva alkoi miellyttämään pikkuhiljaa enemmän, ja uskalsin lähettää kaverille siitä kuvankin. Facebookiin en kuitenkaan kuvaa laittanut, halusin vielä ihan rauhassa totutella ja muodostaa oman mielipiteeni ennen kuin asetan kuvan muiden arvosteltavaksi. Parille tutulle laitoin pyydettäessä kuvan yksityisviestillä, ja kaikki saamani kommentit olivat pelkästään positiivisia. Torstaina sitten uskaltauduin laittamaan kuvan näkyviin Facebookiin, ja edelleen pelkkiä positiivisuuksia. Luulen tietäväni kyllä ainakin muutamia, jotka ei välttämättä kamalasti arvosta, mutta ovat onneksi niin hienotunteisia, etteivät raaski sanoa ääneen mitä ajattelevat.

Nyt ollaan kuvan kanssa eletty reilu viikko kimpassa ja niin – nyt rakastan tätä. Ihan kuin se olisi aina ollut tuossa pohkeen sivussa. Ja kun tällä kuvalla on ihan oikea syvällisempi merkitys, eikä ole mikään kännipäissään otettu sattumanvarainen tribaali, niin mikäs tästä tykätessä.

Tatuoinnin ”pohjana” oli kuva äitini kastelusikan varresta. Silloin kun äiti kuoli, olimme siunaustilaisuuden jälkeen äidinäidin luona kahvilla ja hän kattoi nuo lusikat pöytään. En ollut koskaan ennen niitä nähnyt, ja kuvio oli mielestäni niin kaunis, että tuumasin heti siskolleni, että tämän haluan tatuointina äidin muistoksi. Mutta koska olen minä, piti kuvaan saada kukkanen ja pinkkiä väriä – tietysti. Nyt kuvassa on kaikkea mitä halusin, ja olen enemmän kuin tyytyväinen, ettei kuvasta tullut sellaista kuin olin suunnitellut.

Äidille 11.3.1954 - 12.3.2012

Äidille 11.3.1954 – 12.3.2012

Jälkiviisaus

”Olis ehkä kannattanut aloittaa kevyemmillä päivillä, eikä suoraan runtata itseään 40 h / vk työrytmiin.”

Tämän totesin tänään aamulla herätyskellon soidessa, ja olon ollessa kurjaakin kurjempi. Tiesin, että varsinkin aloitus on rankkaa, mutta silti ärsyttää, että kroppa ei pysy mukana, vaikka mieli on vireessä. Totuutta ei kuitenkaan kannata kieltää. Nopeammin palan loppuun, jos en ole itselleni armollinen. Aamulla pohtiessani lähdenkö vai enkö lähde töihin, tulin siihen tulokseen, että olen tänään pois, niin huomenna ja perjantaina jaksan taas, kun kroppa on saanut vähän lepoa.

Suurin ärsytys tässä on, että minkälaisen kuvan tämä antaa minusta työntekijänä, kun heti kolmantena päivänä olen pois. Mutta en ole valehdellut, vaan kerroin etukäteen terveystilanteeni, joten ei pitäisi ihan täysi shokki olla.

Soittaessani aamulla ohjaajalleni, hän pelkäsi että oli liikaa pistänyt mua töihin. Siitä ei todellakaan ollut kysymys, mulla kroppa vaan ei palaudu, saati sopeudu sitä tahtia mitä perusterveellä. En mä tuonne mennyt istuskelemaan ja pyörittelemään peukaloitani. Nyt tuli pieni aallonpohja vastaan, mutta huomenna uuteen nousuun.

Sisustuskärpänen puraisi

Jep, taitaa olla joku siviilisäädyn muutoksen aiheuttama kriisi. Seuraavaksi varmaan rupean pitämään lifestyle-blogia ja kuvaamaan päivän asuja. No joo, ei pelkoa. 😀

Ajatus lähti siitä, kun rupesin mietimään, että voisinko saada tänne mitenkään mahdutettua mihinkään rakoseen itselleni ompelupistettä. Harmittaa nimittäin ihan sikana nyt kun kaikki on pistetty pois, koneet ja kankaat. Suunnittelin sitten, että jos tätä työpöytää siirtäisi vähän oikealle, niin tuohon vasemmalle seinälle voisi mahtua toinen pöytä. Ja pöytien väliseen nurkkaan saisin kätevästi ”pois tieltä” sovitusnukkeni. Tämä nykyinen työpöytäni on kierrätyskeskuksesta ostettu viidelläkympillä, ja on täyttä puuta, luulenpa siis että suuntaan sinne huomenna tai ensi viikolla.

Tässä katsellessani ympärilleni, totesin, että haluaisin korvata tämän työhuoneen seinätapetin vaalealla maalilla. En tiedä miltä vuosikymmeneltä tuo tapetti on, mutta sormet syyhyää päästä repimään sitä. Ehdotin asiaa vaivihkaa miehelle, joka torppasi ideani heti alkuunsa. Kuulemma nykyisessä ei ole mitään vikaa ja jaadijaadijaa.

Viimeksi käydessäni Ikeassa näin siellä ihanan ilmoitustaulun. En harmikseni raaskinut ostaa sitä, joten pitänee tehdä uusi reissu… 😀

Påhittig -ilmoitustaulu

 

Sitten päätin (noin miljoonannen kerran) saada paperit järjestykseen, ja sitä varten tarvitaan uusi lokerikko – tietysti.

Dokument -lomakelaatikko

Toki minun on saatava myös kirjoitusalusta pöydälle, mutta siitä en nyt pistä kuvaa – Ikeasta tietty sekin. Haluaisin myös sellaisen pystymallisen paperilokerikon, mutta vielä ei ole tullut vastaan muita kuin pahvisia ja ne on ihan buu.

Olen jo jonkin aikaa halunnut uusia meidän makkarin lamput. Tällä hetkellä kummallakin on sellainen pallon muotoinen lasinen pöytälamppu yöpöydällä, joka vie ihan hirveästi tilaa.

Tällaiset haluaisin, musta nää on NIIN hienot!

Årstid -seinävalaisin

Ongelmaksi vaan muodostuu tuo varjostimen vaaleus. Kun toinen tekee kaksivuorotyötä, niin valo ei saisi olla liian kirkas. Yksi ratkaisu olisi himmennin, mutta tuossa ei ole sellaista valmiina, ja sellainen pistorasian ja lampun pistokkeen väliin laitettava on turhan hankala. Täytynee miettiä vielä vaihtoehtoja.

Sitten tarvitsisin vielä uuden työtuolin. Tällä hetkellä minulla on jo lähemmäs 10v. palvellut halpistuoli Sotkasta, josta ihan mielelläni pääsisin eroon. Mitään kallista tuolia (100 € ->) en halua, mutta toki istumamukavuus on tärkeää. Tätä katsoin Ikeassa viimeksi, mutta en tajunnut koeistua sitä.

Torbjörn -työtuoli

Mutta se sisustamisesta tällä erää.

***

En tiedä olenko muistanut kertoa (enkä jaksa nyt tarkistaa vahoista teksteistä), mutta hain työkokeiluun. Kävin kesäkuussa työkkärissä, ja sanoin siellä heti alkuunsa, että työkokeilu/työkyvyn kartoitus tehtävä, ennen kuin alan hakemaan töitä. Siellä suostuttiin ehdotukseeni ilman sen kummempia mutinoita, ja sain pari ehdotustakin paikoista joihin voisin hakea.

Toinen paikoista oli kaupunginkanslia. Mennessäni tapaamaan kaupunginsihteeriä, törmäsin ulko-ovella vanhaan tuttuun kirjaston työssäoppimis-ajoilta, ja selvisi, että hän on puolisen vuotta sitten siirtynyt kaupunginkansliaan töihin. Uutisen teki tuplasti paremmaksi se, kun sain kuulla että hänestä tulee ohjaajani/lähin esimieheni. Nyt on sitten 2 kk:n sopimus enshätään tehtynä ja työt alkaa ensi maanantaina! 🙂

Operaatio ”Työpöytä kuntoon” suoritettu

Lauantaina mieheni lähti viihteelle parin kaverin kanssa. Sovimme, että haen hänet yöllä kotiin, niin ei tarvitse miettiä yöpymisiä. Illalla jossakin välissä rupesi väsyttämään, ja koska edessä oli vielä monta tuntia valvomista, ennen kuin piti lähteä miestä hakemaan, sain idean miten pysyä hereillä ja olla hyödyksi…

Minulla on ollut oma nurkkaus olohuoneessa. Lasisella sohvapöydällä on ollut näppis ja näyttö, keskusyksikkö sohvan vieressä ja hiiri siinä sohvalla. Mielenkiintoinen ratkaisu, eikö? No, se on toiminut mainiosti, meillä ei käy paljon vieraita joita istutettaisiin sohvalle ja seurusteltaisiin. Syy tähän järjestelyyn, on ollut se, että televisio sijaitsee (yllättäen) olohuoneessa, ja halusin katsoa sitä samalla kun chattailin koneella. Nyt en ole enää pitkään aikaan katsonut televisiota televisiosta. Tallennettavat tv-ohjelmat menevät pilvipalvelimelle, eikä tallennu boksille, joten olen katsonut ohjelmat tabletilta. Lauantaina siis päätin, että siirrän romppeeni meidän harrastehuoneeseen, ja olkkarista tulee taas olkkari.

Harrastehuone ei ole mikään 50 shades of Grey -tyyppinen kammio, vaikka joku vähän likaisemmalla mielikuvituksella varustettu tyyppi voisi jotain sen suuntaista nimestä päätellen kuvitella. 😀 Harrastehuoneessa on miehen tietokonenurkkaus, sekalaista sälää, kuntopyörä, silityslauta ja -rauta, miehen kaksi jotain ihme työkaluihin liittyvää konetta, sekä minun ompelupöytäni. Ongelma vaan oli se, että vuosi sitten kun pistin ompelun jäihin ja keskityin opiskeluihin, ompelupöytä muuttui puhtaiden pyykkien kasaksi. Lauantaina sitten tuumin, että hyvin siihen pöydälle mahtuu sekä ompelukone ja saumuri, että tietokone.

Aloitin viikkaamalla vaatteet kaappiin, ja muutenkin järjestelemällä. Sitten tuli soitto, ja lähdin hakemaan miestä lisustansa. Eilen sunnuntaina jatkoin hommia. Tyhjensin pöydän, vein kangaskasat kaappiin ja niin edelleen. Imuroin, siirsin pöydän toiseen paikkaan, hyörin ja pyörin, puunasin ja pesin. Lysti loppui kuitenkin suht lyhyeen, kun totesimme miehen kanssa, että meillä ei ole toista pitkää nettikaapelia. Enkä tietenkään voisi yhtä iltaa olla ilman nettiä/katsoa pelkästään ohjelmia tabletilta/ottaa läppäriä käyttöön langattomalla nettiyhteydellä/tehdä jotain hyödyllistä, kuten siivota ja järjestellä olkkaria. No, lopulta olin vähän koneella, katsoin vähän Netflixiä ja purin ja pesin miehen vanhan näppiksen.

Tänään mies kävi rengasliikkeessä, ja samalla poikkesi hakemaan pitkän nettikaapelin Expertiltä ja sillä aikaa minä kokosin näppistä. Projekti pääsi siis jatkumaan. Irroitin johdot, siirsin näytön ja muuta rompetta, hyörin ja pyörin. Sitten totesin että a) ompelukone ja saumuri eivät mitenkään mahtuisi samalle pöydälle ja b) pöydän paikka oli huono, johdot olivat keskellä lattiaa, ja koirat saattaisivat riehuessaan nykäistä näytön tai tulostimen lattialle sotkeentueessaan johtoihin. Siirsin pöydän siis takaisin entiselle paikalleen ikkunan ääreen.

Keräsin kynät ja mietin missä kaksi muuta värityskirjaani on, yhden olin pitänyt sohvalla vieressä. Kaivelin kirjahyllyä, kun yhtäkkiä kuului meteliä, ja ta-daa, sinnehän ne tipahti, kirjahyllyn ja seinän väliin. Siirsin tavarat yhdestä väliköstä pois, ja tungin käteni kirjahyllyn taakse. Se väli oli juuri ja juuri sen levyinen, että sain ranteeni sinne. En ylettänyt tavaroihin. Kirosin, kun meillä ei ole kirjahyllyssä taustalevyä. Koitin siirtää hyllyä, mutta eihän se liikkunut milliäkään. Fiksuna likkana otin yhden alalaatikon pois, mutta senpä takana olikin taustalevy. Voihan Ikea!

Vähän aikaa tuumailin ja katselin ympärilleni, ja hoksasin, että ylhäällä katonrajassa olevassa boordissa oli edellisiltana sisälle eksynyt vaaksiainen. Sain pidettyä paniikin poissa, vaikka mielestäni moiset otukset ovat kuin lukkeja siivillä varustettuina. Kyseinen lajinsa edustaja sattui vielä olemaan iso, jalkoineen ja siipineen kämmenen kokoinen. Kävin hakemassa miehen paikalle hoitamaan ”tilanteen”, vedoten siihen, että kissa jahtasi mokomaa otusta jo illalla, ja kohta tippuu tavarat hyllyiltä, jos se näkee saaliinsa.

Kun vaaksiainen oli poissa, sain vihdoin idean. Otin yhdestä väliköstä alhaalta kirjat pois, ja kappas, sitä kauttahan ne seinän ja hyllyn välissä olevat tavarat sai pois. En mä mikään tyhmä ole, blondiviive vaan välillä aiheuttaa kaikenlaisia ajatuskatkoksia. 😀 Löysin värityskirjojeni lisäksi kauan kadoksissa olleet postimerkit sekä kolme viikkoa vanhan vihkitodistuksemme. Lopulta pääsin siis järjestelemään ”uuden” työpöytäni kuntoon. Johtojen kiinnittäminen meinasi aiheuttaa akuutin kyllästymisen, mutta nekin lopulta sain kiinnitettyä. Vähän kyllä kieltämättä harmitti, että tein tämän nyt vasta. Koko se aika mitä opiskelin, tein läksyt keittiönpöydällä tai sohvalla. Tyhmä mikä tyhmä.

Kaikesta huolimatta, olen hirmu tyytyväinen uuteen nurkkaukseeni, totuttelemistahan tämä kyllä vaatii – niin minulta kuin mieheltäkin. Olenkin naureskellut tässä, että nyt sitten vietetään sitä pirun laatuaikaa, kun ollaan kumpikin koneillamme samassa huoneessa. 😀 Seuraavana toivelistalla on isompi asunto – tarvitsen nimittäin toisen työpöydän ompelukoneilleni. 😀

Ta-daa!

Ta-daa!

Silitysrauta etsii vielä paikkaansa, mutta muuten aika kiva. Ja lasissa on hiilihapotettua päärynä-omena-mehua, vaikka väristä ja ”etiketistä” voisi muuta päätellä. 😀

Häät

 

Heräsimme aamulla puoli yhdeksän maissa. Päästin koirat pihalle ja sen jälkeen mentiin jatkamaan unia. Yhdentoista pakeilla miehen veli soitti, ja silloin viimein nousimme ylös. 😀

Ei siis puhettakaan siitä, että olisin aamulla hakenut sen hääkimppuni. Aamupalan tynkää, suihku, vaatteet. Olin sanonut miehelle, että meidän täytyy olla viimeistään klo 14 maistraatissa, koska aika on klo 14.30, ja ikinä ei tiedä mitä sattuu. No, lähdimme sitten klo 13.15, eli auttamattomasti myöhässä, koska Poriin ajaa sen vajaan tunnin.

Ajomatkan alussa sai raivarit miehelle siitä, kun aina kaikki jää viime tippaan ja mulla ei sitä kimppuakaan ole. Onneksi tuo tuntee mut, eikä paljoa olkiaan kohauttanut kun mä pärräsin. Nopea vilkaisu kännykällä kukkakauppoja, ja päätimme poiketa matkan varrella Pomarkussa.

Hyvä että päätettiin, siellä oli aivan ihana myyjä. Halusin kimppuuni valkoisia ruusuja ja harsokukkaa, mutta valkoisia ruusuja oli vain yksi kimppu, ja sekin näytti siinä valossa vihertävältä. Olin kahden vaiheilla, mutta luotin myyjään. Hän loihtikin aivan täydellisen kimpun, ja laittoi kolmeen keskimmäiseen ruusuun koristehelmet. Pelkkä 10 ruusua maksoi 8 €, ja mietin jo että selvitäänköhän täältä alle kolmellakympin… Lopullinen hinta oli kuitenkin vain kympin! Ja miten kauniin kimpun sainkaan… 🙂

Hääkimppu

Hääkimppu

Pomarkusta jatkoimme Poriin Kokemäenjoen rannalla sijaitsevaan maistraattiin. Siellä meitä odottivat jo miehen vanhemmat ja pikkuveli. Kello oli vasta vartin yli kaksi, joten anoppi ehti hyvin ottaa meistä muutaman kuvan samalla kun söimme heidän ostamiaan mansikoita ja herneitä. Pian seuraamme liittyi miehen sisko lapsineen ja hetkeä myöhemmin minun siskoni.

Vihkimiseen oli varattu oma ”toimistonsa”, jonne minä, mieheni sekä miehen veli ehdimme ensiksi. Aulassa ei ollut ketään tiskin toisella puolella, joten lykkäsin kukkakimpun miehelle ja ryntäsin samassa tilassa olevaan vessaan, taisi jännittää niin paljon että pelkäsin pissaavani housuun. 😀

Vessassa ollessani tiskin taakse oli ilmestynyt virkailija, joka näytti silmin nähden helpottuneelta nähdessään minut. Myöhemmin selvisi miksi. Olihan se ehkä hauska näky kun mies pitelee kimppuani ja vieressä toinen mies. 😀 Virkailija oli kysynyt veljeksiltä, että ”te ette varmaan ole keskenänne menossa naimisiin?”.

Samassa paikalle löysi loput porukasta ja meidät ohjattiin vihkimishuoneeseen. Siellä odottelimme enemmän ja vähemmän hermostuneina, ihailimme ikkunaa ja koitimme tappaa aikaa. Ikuisuudelta tuntuvan ajan päästä sivuovesta astui sisään naisvihkijä, jolla oli oikein hieno ”kaapu” päällä. Hän kysyi vaihdammeko sormukset, ja kun olimme vastanneet ettemme vaihda, hän naurahti ja sanoi, että ehtii ne vaihtaa myöhemminkin ja kysyi ollaanko valmiit aloittamaan.

”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin.

Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä XX: tahdotteko ottaa tämän XX:n aviovaimoksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?”

Aikaisemmin oltiin vitsailtu sopivasta viiveestä ennen vastausta, ja kieltämättä meinasi ruveta hermostuttamaan, kun mies tosiaan sen pienen viiveen piti. Lopulta se ”tahdon” sieltä kuitenkin tuli, ja minä huokaisin helpotuksesta. Sitten keskityin siihen, että osaan varmasti itsekin vastata ”tahdon”, enkä esim. ”öö, joo” tai ”juu”. Niin paljon olin miestä vannottanut vastaamaan oikein, etten ollut itseni suhteen ollenkaan ollut huolissani. 😀

”Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn Teiltä XX: tahdotteko ottaa tämän XX:n aviomieheksenne rakastaaksenne häntä myötä- ja vastoinkäymisissä?”

Pelkäsin että ääni pettää, suuta kuivasi niin paljon, mutta sain kakistettua mielestäni vieläpä ihan ymmärrettävästi sen ”tahdon”.

”Vastattuanne näin myöntävästi teille esitettyyn kysymykseen totean teidät aviopuolisoiksi.

Teidät on nyt vihitty avioliittoon. Puolisoina olette keskenänne yhdenvertaiset. Osoittakaa avioliitossanne toinen toisillenne rakkautta ja keskinäistä luottamusta sekä toimikaa yhdessä perheen hyväksi.”

Anoppi oli taustalla räpsinyt kuvia tilaisuudesta, ja oli jo laittamassa kameraa laukkuun, kun vihkijä alkoi toppuuttelemaan. Sanoi ettei nyt vielä saa laittaa kameraa pois, kun nyt pitää vielä tuoreen avioparin suudella! Ei siinä sitten muu auttanut, kun tuli ihan viranomaistaholta käsky. 😀

Suutelon jälkeen miehelle ojennettiin vihkimistodistus, kättelimme vihkijän ja lähdimme varmaan kaikki enemmän tai vähemmän pää pyörällä kohti ulko-ovea.

Miehen vanhemmat olivat jo aiemmin ilmoittaneet että tarjoavat koko porukalle sitten ruuat ravintolassa, ja niinpä suunnattiin vähän matkan päässä olevaan ravintola Martinaan. Meitä oli 7 aikuista ja 2 lasta, mutta hyvin mahduimme yhteen nurkkaan, yhdistimme omatoimisesti kaksi pöytää. Reilun tunnin päästä olimme syöneet ja lähdimme ajelemaan kukin kotiamme kohti.

Loppupäivä sujui suht normaaliin tapaan, molemmat varmaan koitettiin totutella uuteen siviilisäätyyn. 😀

Pus <3

Pus <3

Itkupotkuraivarit päivässä pitää miehen loitolla…

…paitsi mun miestä ei – näemmä. <3

Olin päivällä nokosilla, oli tuskasen kuuma ja hiki ja pyörin siinä unen ja valveen rajamailla, kun yhtäkkiä mies käy ilmoittamassa että hänen kaverinsa on 17 km:n päässä täältä ja tulee käymään. Ensin meinasin että pyh, omalla vastuulla, kämppä on kuin kaaos mutta minähän en ala siivoamaan, jos ei kerta yhtään aikaisemmin voi varottaa. No, hetken perästä nousin kuitenkin ylös ja aloin imuroimaan.

Mies siinä sitten jotain tavaroita nosteli pois tieltä, ja mä sille tuhisin että ei kuule tartte tulla siihen muka-siivoomaan. Se ihmetteli että miksi mä aloin imuroimaan, ja kivahdin että no kun täällä on niin paskasta, eikä kukaan muukaan sitä näytä tekevän. Joku lyhytpinnasempi kaveri olis tossa vaiheessa varmaan todennu että jaaha, ja vetäytyny omiin oloihinsa, mutta tuo minun herraseni ei. Vähän aikaa vielä kirosin siinä sitä ja sen kaveria ja kaikkea, ja se tuli mokoma halaamaan mua. Yritin olla ihan cool, mutta kun se halas mua uudestaan, niin purskahdin itkuun. Pyysin sitten anteeksi kiukutteluani ja selitin, että olen turhautunut kun en saa mitään aikaiseksi ikinä, vaikka kotona istun kaiket päivät. Eli ihan omaa hölmöyttä kaikki. Mies vaan halas mua ja lohdutti. <3

***

Näin eilen tuossa naapurin pihassa naisen, jonka perässä juoksi ihan pieni musta pystykorvahauvavauva. Schipperkeksi epäilin, mutta oli niin pieni ja musta ettei erottanut. Olin keittiön pöydän ääressä syömässä lettuja, kun näin saman naisen koirineen ja oli vaan yksinkertaisesti pakko mennä ulos. Laitoin Nupun hihnaan muina naisina, mutta eihän siitä tullut mitään, kun kakara pisti metakan pystyyn. Menin sitten pihalle, ja otin Donnan mukaan. Aivot jäi kyllä sisälle, ryysittiin suoraan toisten pihaan, ja vaikka sanoin että Dee on äärettömän kiltti eikä tee mitään, niin olisin voinut edes kysyä että sopiiko tulla. Ai että mua hävettää. 🙁 Mutta se pieni söpötin sekoitti mun pään! Täytyy seuraavalla kerralla muistaa pyytää anteeksi, normaalisti kun olen hyvin tarkka näistä asioista, enkä arvostaisi alkuunkaan jos minun pentuni luo joku änkisi kahden koiran kanssa. Varsinainen idiootti.

***

Se miehen kaveri ei muuten tullutkaan (onneksi), mutta mies lähti kahville toisen kaverinsa kanssa kun aloin paistamaan lettuja. Pyysin tuomaan Kotipizzaa (burgerpizza on tarjouksessa!!) ja mies ei luvannut tuoda yhtään mitään. Äsken palasi kotiin, ja kun kuulin hänen kysyvän koirilta että missä mamma on, tiesin melkein varmaksi, että Kotipizzassa on käyty. Menin katsomaan, ja eteisessä odotti kaksi valtavaa pizzalaatikkoa… Mä syön tota vielä huomennakin. 😀 Mutta silti, on se vaan ihana halutessaan. <3

 

Show nimeltä Nuppu

Kakara järjesti taas jännitystä elämään.

Dee oli takapihalla ja Nuppu odotteli sohvan käsinojalla tapansa mukaisesti takaoven ikkunasta kurkkien. Yhtäkkiä alkoi ihan järkyttävä metelöinti. Nuppu piti vahtia mitä pihalla tapahtuu, ja narun (koirien pihahihnan siis, missä koirat ovat kiinni) heilunnasta päätellen jotain nyt tapahtui. Feikkicrocsit jalkaan ja pihalle katsomaan. No, siellähän oli talon toisen päädyn naapuri oman lieronsa kanssa ja Dee ihan innoissaan (molemmat tytöt ovat ihan rakastuneita tähän roomeoon).

Meillä kasvaa tossa talon kulmalla raparperia. Tekee aivan jäätävän kokoiset lehdet, ja lopulta sen kukkavarren  joka kasvaa helposti yli kaksimetrikseksi. Me kun ei ymmärretä moisen hyvän päälle, olen koittanut välillä aina vihjailla esim. anopille, että ne voisi tulla siitä hakemaan pois ENNEN kuin se kukkavarsi kasvaa, sittenhän se kuulemma on lähes syömäkelvotonta. Yleensä raparperit vaan kuihtuvat sijoilleen, mutta sinnikkäästi joka kesä ne jaksaa yrittää. 🙂

Naapuri sitten kysyi tuossa pari päivää sitten, että käytetäänkö me noi raparperit, ja jos ei, niin saako hän tulla hakemaan? No tottahan toki, hae pois vain. Nyt oli sitten tullut hakemaan, oli vain ensin ajatellut huikata että on paikalla, mutta Deen rakkaudenosoitukset eivät ilmeisesti nopeuttaneet etenemistä. 😀  Nuppu oli vapaana, ja päästin Deenkin vapaaksi, omalla pihalla kun oltiin. Ja kun Dee ei kauas minusta karkaa ja Nuppu osaa niin hyvin tänne-käskyn. Joopa joo…

Naapuri kaksin käsin kiskoi raparpereja, joiden lehdet olivat aurinkovarjon kokoisia noin suunnilleen. Totesi sitten, että vie ensin rapaperit ja hakee sitten koiransa. Lähti rapaprperit sylissä kävelemään ja Nuppu perään. Tänne-käsky oli joku epäselvä mumina  neidin mielestä, eikä nimellä huutaminen tuottanut parempia tuloksia. Voi moro! Katsoin parivaljakon perään (samalla Dee liehitteli roomeotaan), ja totesin sitten että näyttää pysyvän muutaman metrin säteellä naapurista, joten olkoot. Pian tulivatkin takaisin, tosin naapuri KANTOI Nuppusta, meidän vajaan 10 kilon keijukaista…

Vaihdettiin koiria ja tulin tyttöjen kanssa sisälle. Kaikki kolme olivat ulkona, Xena kun ei kielloista huolimatta pysy sisällä jos olen koirien kanssa takapihalla, mutta se vaan istuksii terassilla ja naattii selvästi kesästä. Että näin hyvin meillä on tämä auktoriteettiasema juurtunut noiden luupäiden kalloihin. 😀

Mekko – check!

Löysin aivan ihanan mekon vihkimistä varten. Semmonen mikä oli vaan saatava. Se tulee jostain maailman toiselta puolelta, eli nyt on vaan pidettävä peukut pystyssä että se ehtii perille ennen H-hetkeä (ja että mahtuu päälle). Äsken tilasin sille kaveriks vielä alushameen.

The MEKKO:

mekko

 

Sivu 2 (6)12345...Viimeinen »