Muistoissa

In memoriam…

Oona
(Crawford Cayo Cayena)

2.4.2011 – 3.4.2014

Oona oli minun ja mieheni ensimmäinen yhteinen koira. Aivan ihana mussukka, kuten kuvastakin näkee.

Oona oli ja eli aina täysillä. Lenkilläkin aina hirveä kiire eteenpäin, hihna suorana sai mennä perässä. Oona nautti jokaisesta päivästä valitettavan lyhyen elämänsä aikana, ja opetti myös minua nauttimaan enemmän.

Kun äitini kuoli, en tiedä olisinko selvinnyt ilman Oonaa. Toki minulla oli rakkaita tukemassa, mutta Oona toi valoa jokaiseen päivään, ja mikä parasta, pakotti minut ulos joka päivä. Muuten olisin hautautunut sohvan nurkkaan, enkä tiedä olisinko päässyt sieltä ylös.

Miehelleni Oona oli ensimmäinen oma koira, ja heillä oli aivan erityislaatuinen suhde. He suorastaan jumaloivat toisiaan, iskä oli Oonan mielestä ihan paras koko maailmassa.

Oonan kuolema oli äkillinen, ja vaikka teimme kaikkemme, Oonan oli aika lähteä. Oona sairastui suolitukokseen, sitä yritettiin saada pois ensin täällä kunnan ell:llä ja sen jälkeen matkustimme Tampereelle pieneläinklinikalle, jossa oli myös leikkausmahdollisuus. Oona röntgenkuvattiin, ja alkuun näytti siltä että pieni rakas voisi pelastua, mutta valitettavasti suoli oli lopulta niin pahasti tulehtunut, että teimme sen raskaimman päätöksen ja päästimme pienen pois.

Itkettää, kun kirjoitan tätä, kohta on kulunut vuosi Oonan poismenosta, mutta sydän on vielä haavoilla. Ikuisesti ikävöiden. <3

***

Omppu
(Crawford Zambalaya)

25.11.1995 – 1.1.2005

Omppu oli ensimmäinen oma koirani. Se tuli minulle vähän vajaa 7 vuotiaana.Omppu oli ollut äitikoira, tehnyt pennut ja pääsi ansaituille eläkepäiville luokseni.

Omppu oli aivan ihana. Alkuun se ei uskaltanut hypätä sohvalle, vaikka meillä se oli ihan sallittua ja kun lähdettiin ulos, Omppu piti hakea sängyn alta. En tiedä miksi se aina pakeni sinne, ulkona se kuitenkin tykkäsi olla ja mennä. Tosin Omppu käveli aina joko ihan vierelläni tai jäjessä. Jos se joskus vahingossa meni edelleni, ei mennyt kauaakaan, kun se vilkaisi hätääntyneenä taakseen ja palasi vierelleni. Joskus se karkaili lenkillä, mutta sen löysi aina rapun oven edestä istumasta kun puuskutin paikalle.

Ompun virallista kuolinsyytä en tiedä, yhtäkkiä uuden vuoden aattona se lakkasi syömästä, tarpeet tuli sisälle ja oli kovin apaattinen. Minä soitin hädissäni päivystävälle eläinlääkärille kun huomasin että tilanne meni todella pahaksi. Olisin halunnut eläinlääkärin meille kotiin päästämään Ompun ikiuneen, se ei jaksanut edes kävellä, eikä meillä ollut autoa jolla kuljettaa sitä mihinkään. Päivystävällä eläinlääkärillä oli vastaaja päällä, vaikka piti olla 24/7 saatavilla. Jätin hätääntyneen viestin, jossa kerroin lyhyesti asiani.

Valvoimme koko yön Ompun kanssa, se makasi sängyssäni ja minä silittelin sitä ja itkin. Aamulla yhdeksän aikaan äitini soitti minulle, ja menin toiseen huoneeseen puhumaan. Lopetettuani puhelun, palasin Ompun viereen ja huomasin että se ei enää hengittänyt. Ehkä se oli vain odottanut että menen pois, ettei minun tarvitse nähdä sen viimeisiä henkäyksiä. Pari tuntia myöhemmin eläinlääkäristä soitettiin että olisivat tulossa, ilmoitin tylysti että ei tartte enää, koira kuoli jo.

Omppy sytytti minussa rakkauden tähän rotuun, enkä koskaan unohda tuota pientä nappisilmää. <3

***

(Päivitetty 22.3.2015)

Vastaa