Long time no see

Enpäs ole kirjoitellut hetkeen. Mutta eipä tänne ihmeitä kuulu. 🙂 Vappu oli ja meni, ja huomenna alkaa taas arki. Nämä pidemmät viikonloput kyllä pistävät pienen ihmisen pään ihan sekaisin.

Laskeskelin tuossa, että jäljellä enää 19 työ(ssäoppimis)päivää ja sitten valmistun. Happea, happea – hyperventiloin! 😀 Töissä mennyt ihan kivasti, ja viikon päästä maanantaina minulla on kirjanpidon ja palkanlaskennan näytöt. Eli opettaja tulee paikalle vahtaamaan selkäni taakse, kun kirjaan kuukauden kirjanpitoa koneelle ja lasken palkkoja.

Tällä viikolla olin koululla auttamassa amiksen ykkösiä NY-yritystensä kirjanpidon kanssa. Minulla jäi tuo NY-kurssi aikoinaan kesken, ja olen sitä nyt korvannut viime vuonna ja tänä vuonna. NY eli Nuori Yrittäjyys-kurssilla perustetaan 2-4 hengen yritys, johan sijoitetaan alkupääoma omasta pussista, ja sitä sitten pyöritetään lukuvuoden ajan. Kaikki tuotto mikä tulee, jaetaan ryhmän kesken, kuten on ennalta sovittu.

Maanantaina minun piti mennä koululle klo 12, joten ajelin aamuksi töihin. Klo 9 opettaja laittoi tekstiviestin, että tule jo kymmeneksi. Pikkuisen otti päähän, työmatkoihin menee tunti yhteensä, joten ehdin olla töissä vain 1,5 h. Keskiviikkona oli sovittu, että menen koululle taas klo 12, mutta opettaja koitti saada minua tulemaan jo kymmeneksi. Ilmoitin että ei käy. Kaikki meni hyvin, ja nyt pitäisi siis olla tuo NY-kurssi pulkassa.

Keskiviikkona iltapäivällä juttelin opettajan kanssa, ja kyllä lämmitti mieltä kovin, kun hän sanoi olevansa ylpeä minusta. Kaikesta huolimatta, mitä opiskelujeni aikana on sattunut, mä valmistun.

Opiskelunihan eivät ole sujuneet ihan kuten Strömsössä. Tai lähinnä tämä muu elo opiskelujen ulkopuolella.

Aloitin opiskelut elokuussa 2011. Parin kuukauden päästä alkoivat kovat vatsakivut, joiden syy ei selvinnyt. Ramppasin välillä iltaisin päivystyksessä hakemassa kipulääkettä suoraan suoneen, kun mikään muu ei tehonnut. Kivut aiheuttivat myös poissaoloja koulusta, joka taas pahensi masennustani, ja oravanpyörä oli valmis.

Maaliskuussa 2012 äitini kuoli yllättäen. Vaikka meitä lapsia on viisi, koin silti vastuukseni hoitaa kuoleman jälkeiset järjestelyt. Vaan eihän siitä tullut mitään. Menin ihan lukkoon, ja n. puoli vuotta elin jossain ihme kuplassa. Sitten rysähti.

Se oli syksyllä 2012 ja juuri kesken sen NY-kurssin. Kupla poksahti, ja lopulta mun oli pakko todeta, että mä en nyt pysty. Jätin NY-hommat kesken, ja sain n. 1,5 kk sairaslomaa vakavaan masennukseen. Kävin  psykiatrian poliklinikan päiväosastolla kuukauden verran, kunnes helpotti. Pikkuhiljaa palasin opiskelujeni pariin ja aloin toipumaan shokista, minkä äidin kuolema aiheutti. En voinut kuvitellakaan, että se tulisi tuollaisella viiveellä, kyllähän minä itkin ja surin ihan heti kuoleman jälkeen, mutta se shokki tuli tosiaan vasta myöhemmin.

Kolmannen vuoden alussa syksyllä 2013 vaihdoin ryhmää. Olin sen verran jäljessä muita ryhmäläisiäni, ja kolmannella aloitetaan syventävät taloushallinnon kurssit, että minut siirrettiin tavallaan yhtä vuosikurssia alemmas. Vähän aikaa meni hyvin, ystävystyin yhden ryhmäläiseni kanssa ja opiskelu maistui. Sitten tapahtui taas.

Mummi joutui lokakuussa sairaalaan kaaduttuaan kotonaan. Mummi on minulle ollut isä ja äiti ja maailman läheisin ihminen, joten kyllähän tuollainen vaikuttaa. Varsinkin, kun mummi ei oikein muistanut mitään, ei tunnistanut poikaansa (isääni) ja kun kukaan ei tiennyt että missä vika. Pääkoppa kuvattiin ja tutkittiin, mutta syytä ei löydetty. Vajaa kuukausi kului, kunnes tuli puhelu.

Tätini soitti, ja aloin saman tien itkemään. Me ei olla mitenkään läheisissä väleissä, joten arvasin että nyt on jotain ihan kamalaa. Että nyt on mummi kuollut.

Mutta ei, mummi oli yhä sairaalassa toipumassa, mutta isäni oli löydetty kuolleena mummin asunnosta. Isä asui ns. palvelutalossa, koska ei ollut enää kykeneväinen itsenäiseen asumiseen, mutta kävi paljon mummilla, ja vietti siellä aikaa kun ei palvelutalossa viihtynyt – erakkoluonne kun on…oli. Täti oli miehensä kanssa mennyt tapansa mukaan hakemaan mummin luota posteja, ja siellä oli isä maannut kuolleena.

En kyennyt käsittämään tapahtunutta. Olin ollut hirveän huolissani mummista, ja yhtäkkiä sitten isäni on kuollut. Mietin, että mitä täällä tapahtuu?

Koska mummini oli edelleen huonossa kunnossa, ei tiedetty voisiko hänelle edes kertoa tapahtuneesta. Sovin sitten tätini ja setäni (isän veli) kanssa, että olen paikalla, kun asiasta kerrotaan. Minä kun olin kaikkein läheisin isän ja mummin kanssa. Isä löydettiin perjantaina, ja maanantaina olin sitten matkustanut Helsinkiin, mennäkseni katsomaan mummia ja selvittääkseni mikä hänen kuntonsa on. Minä, tätini miehensä ja setäni vaimonsa kanssa tapasimme mummin hoitavan lääkärin, joka sanoi että periaatteessa ei ole estettä, miksei asiasta voisi kertoa, mutta mummi saattaa unohtaa sen, eli asian joutuu kertomaan uudestaan.

Kun menimme mummin huoneeseen, hän kysyi ensimmäisenä että missä Kari (isäni) on. Olimme kaikki ihan kauhuissamme. Pyysin mummia istumaan alas, mutta hän intti että missä Kari. Lopulta hän istui alas, ja istuin hänen viereen sängyllensä, otin hänen kätensä käsiini ja katsoin häntä silmiin. Itkua pidätellen kerroin, että isä on kuollut.

Mummista loisti, ettei hän alkuun käsittänyt ollenkaan mitä sanoin. Tiedättehän, kun kuulee jotain kamalaa, ettei sitä halua uskoa. Kerroin asian uudelleen, ja hän alkoi nauramaan. Sanoi että älkää viitsikö huijata. Shokki oli niin valtava, ettei hän vain suostunut uskomaan mitä sanoin. Hän katsoi meitä jokaista vuorollaan, ja pikkuhiljaa hän alkoi ymmärtämään. Se tuska, mikä hänen kasvoiltaan paistoi – en koskaan unohda sitä. Siinä sitten itkettiin yhdessä ja hän kyseli mitä on tapahtunut ja niin edelleen. Hän sanoi että haluaa mennä perässä eikä jäädä tänne elämään.

Yhtäkkiä hän kääntyi ja katsoi minuun ja alkoi uudelleen itkemään. Kyseli että miten minä pärjään, nyt molemmat vanhempani on kuolleet. Että mitä hän itkee kun minulta on isä kuollut. Yritin selittää, että ihan yhtä suuri suru se on hänellekin, kuin minullekin, mutta yhdessä selvitään – jotenkin.

Keväällä 2014 sitten koiramme Oona kuoli yllättäen. Syytin siitä alkuun ensin itseäni ja toisaalta mietin että mitä nyt vielä.

Ja samaan aikaan kaikkien näiden tapahtumien lisäksi kärsin edelleen vatsakivuista ja muista sairauksistani. Onko siis ihme että opintoni venyivät neljännelle vuodelle? Onko ihme, jos usein teki mieli luovuttaa ja heittää hanskat tiskiin? Väitän että ei ole.

Onnekseni olen jollain ihmeen kummalla saanut ympärilleni ihania ihmisiä, jotka ovat minua tukeneet. Viime vuoden lopussa, olin jälleen valmis luovuttamaan opintojeni suhteen. Masennus oli taas pinnalla vähän enemmän, stressassin kaikkea ja ei vaan huvittanut. Onneksi silloinkin mulla oli ystävä joka sanoi että sä et nyt hei luovuta. Piste.

Enkä luovuttanut. Onneksi.

Mulla vaan on tapa, että mun on pakko saada marista ja valittaa ja kiukutella, ja sitten kun mulle sanoo että nyt nainen oikeesti, niin mä tajuan taas että miten päin se maailma pyöriikään.

Mutta, nyt mä lopetan tän tähän, koska jos meinaan oikeasti valmistua kohta, niin sitä ennen pitäisi yksi liiketoimintasuunnitelma väsätä, ja olen sitä lykännyt nyt about 2 vuotta. 😀

 

2 comments

  1. Minna says:

    Niin paljon on tosiaan yhden ihmisen niskaan kaatunut lyhyessä ajassa, että moni olisi heittänyt hanskat tiskiin aikaa sitten. Sä oot sisukas mimmi ja tupsulakkisi ansainnut! Kaipa ne vaikeudet sitten oikeasti vahvistaa vaikkei sitä sillä hetkellä uskoisikaan. Tsemppiä loppusuoralle!

  2. Krista says:

    Kiitos, ihanasti sanottu <3

    Kai ne tosiaan vahvistaa, mutta kyllä on ollut fiilis, että voisko tätä paskaa mitenkään siirtää. Että maailmankaikkeus, anna mun opiskella nää muutama vuosi rauhassa ja sitten heitä löylyä kiukaalle jos on ihan pakko. Mutta kohta tosiaan se tupsulakki ohimolla ja ihan hyvällä todistuksella mun mielestä. 🙂

Vastaa