Kuulumisia vol 1

No niin, josko sitä nyt vihdoin tännekin kirjoittelisi. Kerrataanpa vähäsen mitä kaikkea blogitauon aikana oikein tapahtui. Tämä osa kertoo autokolarista, joka tapahtui maaliskuussa 2016.

Olin ajelemassa kotiinpäin omalla autolla kun rysähti. Nukahdin rattiin. Havahduin kun auto lähti ojaan, vauhtia oli sallittu 80 km/h ja edessä siltarumpu. Muistan huutaneeni ääneen, että ”kohta sattuu”, pidin ratista kiinni, suljin silmät ja otin jalan pois kaasupolkimelta. Sekunteja myöhemmin turvatyyny laukesi päin näköä ja korvissa soi.

Kun vähän tokenin tyrmäyksestä, huomasin että autosta nousee savua. Nappasin apparin jalkatilaan lentäneen puhelimeni ja ryntäsin ulos autosta peläten että moottori syttyy tuleen. Mietin siinä että soitanko ensin miehelle, vai hätäkeskukseen. Mies tiesi että olin vajaan puolen tunnin matkan päässä kotoamme ja odotti minua ja tiesin että häke ei välttämättä anna minun lopettaa puhelua ennen kuin apu on paikalla.

Soitin siis ensin miehelle, kerroin nopeasti mitä tapahtui, sanoin olevani päällisin puolin kunnossa, mutta että pelkään että auto syttyy palamaan. Mies selitti että luultavasti näkemäni ”savu” oli turvatyynystä tullutta kaasua tms. ja tosiaan, konepellin alta ei näyttänyt tulevan yhtään mitään.

Seuraavaksi näppäilin 112, joka on tuttu numero, mutta itseni takia en ole sitä koskaan joutunut käyttämään. Kerroin mitä tapahtui ja yhtäkkiä piti tietää missä olen. Ei hajuakaan! Pyysin odottamaan hetken kun könysin takaisin autoon, tönin turvatyynyä pois tieltä ja kuikuilin ikkunaan kiinnitettyä navigaattoria. Se oli edelleen paikoillaan ja päällä! Yritin tihrustaa lähintä risteystä (olin tiellä joka ties kuinka monta sataa kilometriä pitkä, eli pelkkä tien nimi ei olisi auttanut yhtään) ja kun sain sen kerrottua, paikalle luvattiin lähettää apua.

Samaan aikaan paikalle ajoi auto, josta nousi nainen ja tuli heti kysymään tarvitsenko apua. Koska olen minä, niin totesin että ei tässä mitään, häke on linjan päässä ja apua hälytetty paikalle. Hän ei kuitenkaan (onneksi) suostunut jatkamaan matkaa vaan jäi siihen. Jostain löysin rytäkässä päästäni lentäneen silmälasit, ja ne olivat onneksi ehjät. Istuin siinä kuskin penkillä sivuttain niin että ovi oli auki ja jalkani olivat maassa. Mulla ei ole koskaan pitkillä matkoilla takkia päällä, koska paksu toppatakki ei vaan ole kovin mukava ajaessa. Olin t-paidalla ja hupparilla, ja jossain vaiheessa olin mennyt niin poissaolevaksi, että paikalle tullut nainen oli ottanut puhelimen. Hän huomasi että aloin vapisemaan ja kaivoi takkini takapenkiltä suojakseni. Hän oli koko ajan yhteydessä häkeen ja minä yritin sopertaa että ei tässä mitään, kyllä sä voit lähteä jo.

Meni todella pitkä aika ennen kuin ketään saapui paikalle. Kanssani ollut nainenkin ihmetteli että missä ne viipyy. Aikaa meni ehkä vartti(?) mutta siinä tilanteessa se tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Ensin tuli paloauto, sitten poliisi ja ambulanssi. Nainen toivotti siinä vaiheessa hyvää jatkoa ja lähti jatkamaan matkaa. Paloautosta tulivat (kömpivät) ensin luokseni, ja ensihoitaja alkoi sovittaa kaulatukea minulle. En muista kummemmin tuosta mitään muuta kuin että kauhea kuhina kävi. Lopulta minut kiskottiin autosta ylös ja kaksi ihmistä raijasivat minut pitkin ojan piennarta ylös, tuntui suurinpiirtein Mount Everestille kiipeämiseltä. Siinä olin jo alkanut itkemään ja pyysin kaulatukea minulle laittaneelta naiselta anteeksi, kun minusta on nyt vaivaa. Hän totesi että sitähän varten täällä ollaan.

Sitten tuli taas lisää porukkaa, minulle selitettiin että minut laitetaan sellaisille paareille jotka puristuvat ympärilleni siltä varalta, että selässä on joku vaurio niin se ei pääse liikkumaan matkalla sairaalaan. Yritin siinä neuvotella, että ei kai mun nyt tästä tarvitse sairaalaan lähteä, soitan vaan miehen tai appivanhemmat mut hakemaan. Ei kuulemma käynyt. 😀 Kysyin että no mennäänkö meidän terveyskeskukseen, ettei tartte Poriin asti lähteä keskussairaalaan n. 50km päähän, ja minulle kerrottiin että kyllä nyt lähdetään Poriin saakka. No, ei siinä auttanut kun olin jo liinoilla kiinni paareissa, pyysin että minulle tuotaisiin olkalaukkuni, muut tavarat ehtii myöhemminkin saada.

Ambulanssissa poliisi tuli luokseni, puhallutti minut ja kyseli tapahtumia. Kerroin, että nukahdin ja auto lähti ojaan. Hän kysyi että montako kertaa auto meni ympäri. Katsoin häntä kummastuneena, ja vastasin että ei kertaakaan. On kuulemma nähnyt kymmeniä vastaavia tapauksia, eikä kertaakaan ole auto ”pysynyt pyörillään”, aina vähintään kerran on menty katon kautta ympäri. Hän varmisteli vielä tapahtumia, kysyi mitä nopeutta ajoin jne., ja lopulta sanoi tiukkana että koska pysyin omalla puolellani, enkä vaarantanut liikennettä, niin hän antaa nyt vain kirjallisen varoituksen. Mielessäni kuohahti, suutuin että kyllä kehtaa – minä ajan kolarin jossa satutan vain itseni ja tämä pohtii antaako sakot vai varoituksen! 😀 Olin niin shokissa, ettei järki kulkenut ja siksi poliisimiehen käytös ärsytti.

Kun päästiin vihdoin matkaan, kerroin ambulanssissa hoitajalle sairauksistani, ja että laukussani on kortisonia stressitilanteita varten sekä juomapullo, että jos hän voisi antaa ne minulle kun muuten voi tulla lisämunuaiskriisi ja se onkin jo huonompi juttu. Hän totesi että ei onnistu vaan saan tipan käteeni ja kortisonin suoraan suoneen, tarkistaa vain ensin lääkäriltä. Puhuttuaan lääkärin kanssa hoitaja alkoi laittaa kämmenselkääni kanyylia paikalleen, mutta auto heilui niin kovasti ettei onnistunut. Inhoan neuloja, inhoan vielä enemmän kämmenselkään pistämistä ja pelotti muutenkin, itkien pyysin että jos laitetaan vasta perillä, kyllä mä pärjään. Pistely teki todella kipeää, ja hoitaja selitti että koska olin järkytyksen takia shokissa ja istuin kylmässä, suoneni ovat piilossa. Hän sitten käski kuskin pysäyttää hetkeksi, ja kanyyli saatiin paikoilleen.

Jatkettiin matkaa ja yritin mielessäni rauhoitella itseäni. Jossain vaiheessa muistan ihmetelleeni hälytysajoneuvojen ääniä jotka tasaisin väliajoin kuuluivat, ja sanoin hoitajalle, että onpas nyt paljon onnettomuuksia sattunut kun koko ajan menee joku hälytysajoneuvo ohi. Kuulemma ne oli ihan sen meidän ambulanssin omat pillit, koska ”nyt on vähän kiire”.

Sairaalaan päästyäni minut vietiin odottamaan jotain tietokonekerroskuvausta (?), ja luokseni tuli uusi hoitaja. Jonkin ajan kuluttua iski sisäinen paniikki, koska niskaan ja päähäni sattui todella paljon, aivan hirvittävä kipu, ja tunto alkoi palailemaan muutenkin. Pelkäsin jonkin olevan todella pahasti vialla, minulla on paha osteoporoosi, joten näin sieluni silmin itseni jo pyörätuolissa. Ihana hoitaja pisti lihakseen kipulääkettä ja kehuin hänen pistostaitoaan, koska ”ei melkein sattunut”. Sitten tulikin jo ”meidän” vuoro mennä kuvaukseen. Siellä joku tuiman näköinen hoitaja tuli luokse ja totesi kylmästi että kädessäni oleva kanyyli pitää vaihtaa, koska se on liian pieni varjoaineelle. Purskahdin itkuun, kipu niskassa ja päässä oli sietämätön enkä kestänyt enää yhtään piikkiä. Onneksi tämä minun hoitajani lupasi laittaa uuden kanyylin, ja taaskaan ”ei melkein sattunut”.

Kerroskuvauksessa ja vastaavissa olleet tietävät, että varjoaineella on sellainen hauska pikku efekti. Nimittäin kuvauksen aikana kun se hyrrä pyörii siinä ympärillä, alkaa tuohon lantion pakeille leviämään sellainen erittäin lämmin olo. Olo joka tuntuu aivan siltä kuin pissaisi alleen siinä maatessa. Ihan oikeasti. Minä, aikuinen ihminen epäilen joka kerta kuvauksessa ollessani että nyt pissasin housuun! 😀

Kuvauksen tuloksia odotellessa oli jo sellainen kipu takaraivossa ja niskassa, että valitin ääneen. Onneksi lausunto tuli pian; ei murtumia tai muita vahinkoja! 😮 Hoitaja otti niskatuen pois ja voi luoja mikä helpotus. Se kipu johtuikin vain niskatuesta koska se painoi todella ikävästi johonkin kohtaan. Sain tietää jääväni yöksi tarkkailuun ja pian minut kärrättiinkin osastolle. Soitin miehelle ja kerroin tilanteen, hän kertoi että vanhempansa olivät lähteneet kolaripaikalle ja soittivat hinurin viemään rakkaan Toyotani pois. Hetken päästä anoppi jo soitti ja kertoi olevansa tulossa. Omaan tapaani kauhistelin että älkää nyt tänne lähtekö, kello on jo vaikka mitä ja mä olen ihan kunnossa. Ei uskoneet. <3

Kun lopetin puhelun, alkoi mieli harhailemaan ja tajusin että olisin voinut oikeasti satuttaa jotakuta. Jos olisi ollut muuta liikennettä ja auto olisikin lähtenyt vasemmalle… Tuli aivan hirveä olo, koin niin kovaa syyllisyyttä asiasta mikä olisi voinut sattua. Että en mä kestäisi jos olisin vastuussa jonkun toisen vahingoittumisesta – saati kuolemasta. Pelkästään jo se että olisin toisen autoa rytännyt, tuntui kamalalta! Siinä mieleni syvimmissä alhoissa ollessani appivanhemmat ilmestyivät ovensuuhun. Purskahdin kovaääniseen itkuun, oli niin ihana nähdä tutut ja ystävälliset kasvot ja kaikki se mun oma pelästyminen ja muu vaan ryöpsähti. Anoppi halasi, silitti, paijasi, ymmärsi. <3 Kerroin myös ajatuksistani, että jos olisinkin satuttanut jotakuta muuta. He kuuntelivat ja lohduttivat. Sanoivat että onneksi mitään kamalampaa ei sattunut ja pääasia, että olen itse kunnossa. Puhuivat kuten vanhemmat lapselleen. Olin niin kiitollinen heistä. <3

Appivanhempien lähdettyä siskolta tuli viesti. Anoppi oli hänelle Facebookin kautta ilmoittanut kolarista, ja hän oli tietysti informoinut muuta sisaruskatrastamme ja kaikki olivat kovin huolissaan. Kerroin olevani kunnossa ja pahoittelin että aiheutin murhetta. Sisko oli jo lähdössä ajamaan sairaalaan, vaikka kello oli ties mitä ja hän asuu yli 100 km päässä. Käskin pysyä kotona, sanoin että koitan nukkua koska oli tosi rankka päivä. ”Oletko ihan varma ettet halua että tulen?” sisko kysyi. Mielessäni huusin että ”TULE, mulla on niin kamala olo että mä en kestä olla yksin ajatusteni kanssa”, mutta sain hillittyä itseni. Kohta oli jo yö, niin ei ollut mitään järkeä.

Yöllä ei oikein tullut nukuttua. Torkahtelin kyllä, mutta suurimman osan ajasta itkin tyynyyni kamalaa syyllisyyttä. Aamulla soitin miehelle ja kysyin varovasti että tuleeko hän hakemaan. Hän lähti matkaan, tuli osastolle, auttoi pukemaan päälle ja melkein talutti autoon. Hänellä on välillä tapana ilmaista itseään kehnonlaisesti, jos jotain sattuu niin hän saattaa sanoa sen suuntaista mikä vihjaa että oma mokas, mitäs läksit. Nyt ei kuitenkaan mitään sutkautuksia kuulunut, näin hänen kasvoistaan, ettei ollut tainnut hänkään nukkua kovin hyvin, huoli oli piirtänyt kasvoille omanlaisensa naamion.

Kaiken kaikkiaan kamala tapaus ja onni onnettomuudessa etten loukannut itseäni tai ketään muuta. Tapahtunut muokkasi kyllä syvältä minussa jotain, jotenkin aloin arvostamaan kaikkea mitä minulla on vieläkin enemmän, sillä koskaan ei tiedä milloin itse kunkin elo täällä katkeaa.

Päiviä myöhemmin tyhjensin olkalaukkuani, jossa oli poliisiraportin kopio. Kävi ilmi että auto oli lentänyt n. 10 m matkan ja ”hypännyt” siltarummun yli. Ottanut jostain kimmokkeen ja viuh vaan. Laskeuduttuaan ilmalennosta auto oli edennyt lumessa vielä 20 m kunnes pysähtyi.

En ole kovin uskonnollinen, en usko yksisarvishoitoihin tai vastaaviin, mutta tunsin että aivan kuin vanhempani olisivat olleet kanssani tuolloin. Kaksi enkeliä jotka kantoivat auton siltarummun yli. Ilman sitä kimmoketta en istuisi tässä. Olkoon mitä vain, enkeleitä, sattumaa – aivan sama. Olen kiitollinen siitä, että olen tässä.

Vastaa