Kuulumisia vol 2

Vuoden 2016 alkupuolella mummi siirtyi saattohoitoon. Maaliskuun lopussa sain kuulla, että aikaa ei olisi enää paljon. Lähdin käymään Helsingissä perjantain 1.4.2016. Ihanat ja rakkaat appivanhempani veivät minut sinne.

Mummin huoneessa minua odotti järkytys. Hän ei reagoinut tulooni mitenkään, tajusi kyllä että joku siihen tuli. Hän huusi että ”auttakaa minua” ja ”Jumala päästä minut jo pois”. Näin että oli kovin tuskissaan. Halasin mummia, pidin kädestä ja yritin kysyä miten voisin auttaa. Koitimme anopin kanssa säätää sänkyäkin, mutta ei mikään asento oikein ollut hyvä. Mummin hädän näkeminen oli kamalaa. Jossain vaiheessa sitten menin ihan mummin viereen, otin häntä käsistä kiinni ja puhuin hänelle hiljaa ja rauhallisesti. Kerroin kuka olen ja että olen siinä. Halasin ja rutistin.

”Nyt sä voit päästää mummi irti. Mä pärjään nyt. Sä voit mennä ukin ja isän ja kaikkien muiden sun rakkaiden luo koska mä pärjään. Mä pärjään, koska sä opetit mut niin hyvin. Nyt sä voit päästää irti.”

Hän lakkasi huutamasta, katsoi hetken suoraan minuun ja kyynel vieri poskelle. Sitten hän ”uppoutui” taas omaan maailmaansa ja jatkoi huutamista. Kun lähdimme, pyysin sairaanhoitajaa viemään mummille kipulääkettä. Hoitaja lupasi vielä soittaa minulle kun… En voi edelleenkään näköjään kirjoittaa aiheesta ilman kyyneliä, joten sanon vain että oli ehkä elämäni raskain päivä.

Sunnuntaina 3.4.2016 heräsin ja tunsin sellaista tyhjyyttä. Klo 13 sain puhelun hoitokodista missä mummi oli, hoitaja sanoi että nyt on mummi kuollut. Kiitin, lopetin puhelun ja aloin parkumaan. Samalla tunsin suunnatonta helpotusta siitä, ettei mummin tarvitse kärsiä enää, mutta samalla…ikävä. Olen edelleen kovin onnellinen siitä, että lähdin viimeisen kerran mummia katsomaan. Vaikka näkemäni oli ihan kamalaa (rakkaan kärsimys), niin pääsin hyvästelemään.

Mummi 17.3.1932 – 3.4.2016


Jos kuvittelin että mummin kuolema oli vaikeaa, se ei ollut mitään verrattuna sen jälkeiseen aikaan. Pari sukulaista kävi kimppuuni kuin hyeenat, enkä edes oikein vieläkään tiedä miksi. Mummilta ei (onneksi) jäänyt mitään omaisuutta, hän olisi halunnut että saan kaikki hänen taulunsa, mutta sain yhden ja senkin vain siksi koska se olisi mennyt muuten roskiin.

En tiedä miksi aiheutin niin suurta närää joissakin sukulaisissani, ilmeisesti siksi kun 7 vuotta sitten muutin tänne ja hankin oman elämän. Eräs sukulaiseni (kutsutaan häntä nyt vaikka kirjaimella T) ”joutui” vastuuseen isäni kuoltua ja heillä ei mummin kanssa olleet mitenkään lämpimät välit. 2,5v oli isäni ja mummin kuolemien välillä, ja koko sen ajan ja aina mummin hautajaisiin saakka tämän sukulaisen kanssa jouduin kerta toisensa jälkeen napit vastakkain. Itse yritin olla mahdollisimman ”hajuton ja mauton”, en vaatinut mitään tavaroita ja koitin mennä puolitiehen vastaan ja ylikin. Se ei vaan riittänyt. Viimeinen pisara taisi olla kun mummin hoitokodin huone tyhjennettiin, ja sain siitä ilmoituksen ja pyynnön että jos tulisin auttamaan. En päässyt Helsinkiin käymään keskellä viikkoa keskellä päivää, ja minulla oli sille päivälle muutenkin kaksi lääkäriaikaa. Tämä oli ilmeisesti minun itsekkyyteni multihuipentuma.

Tiedätkö sen tunteen, kun yrität tehdä kaiken oikein mutta mikään ei riitä eikä kelpaa. Sain jatkuvasti haukut niskaani, ja yritin vain kestää sen, niellä kaiken paskan mitä sieltä suunnasta satoi. Murehdin niitä mummin taulujakin, mietin olisiko minun pitänyt kiivaammin yrittää tapella niistä. Sitten kuulin mielessäni mummin äänen, joka sanoi että ”Jos niin kovasti haluavat ne taulut niin anna pitää, eivät ole sen arvoisia. Jos paskaa menee sorkkimaan, se haisee vain lisää.” Mummi oli aina kova suustaan, ja minua oikein nauratti koska tuo oli jotain mitä mummi olisi oikeasti voinut sanoa. Se helpotti hieman olotilaani. Suureksi avuksi oli myös siskoni, jolle sain asiaa purkaa.

Hautajaiset meni yllättävän hyvin. Pelkäsin etukäteen muistotilaisuutta, mahdollisia ”keskusteluja” sukulaisteni kanssa. Kun lähdimme mieheni kanssa Helsingistä, olin melkeinpä iloinen siitä, miten hyvin asiat sujuivat tuona päivänä. Mutta koska minä olen minä, niin enkös mennyt mokaamaan tämänkin asian. *sarcasm*

Otin hautakivestä kuvia kuten moni muukin, ja mieleni teki laittaa yksi Facebookiin, koska on paljon ihmisiä jotka eivät syystä tai toisesta päässeet hautajaisiin. En kuitenkaan uskaltanut. ”T” ei ole Facebookissa, mutta tuntui hyvin tietävän aina kaiken mitä siellä sanon – niin ne pikkulinnut laulaa… No, lauantaina näin erään sukulaiseni postanneen kuvan hautakivestä FB:iin ja ajattelin että ehkä minäkin. Se oli virhe…

Sunnuntai-aamuna yhdeksän maissa heräilin sängyssä kun ”T” soitti. Enempiä ajattelematta vastasin ja voi hyvänen aika mikä huuto puhelimen toisessa päässä alkoi. Niin tuli tekstiä kuin tykin suusta, en saanut sanaa väliin kun minulle kerrottiin että ei mummin hautajaiset ole mikään mediatapahtuma ja minulla ei ole oikeutta laittaa kuvia haudasta mihinkään. Jossain vaiheessä soittaja huomasi etten ollut sanonut vähään aikaan mitään. ”Kuunteletko sinä? Mikset sano mitään?” Kerroin, että odotin että hän saa sanottua sanomisensa loppuun, niin saan suunvuoron. ”Aijaa, no mitä?” Sanoin, että tarkoitukseni ei ollut loukata häntä tai ketään muutakaan, ja kuvittelin asian olevan ok, enhän ollut ainoa joka sen kuvan eetteriin lykkäsi. Ilmoitin sitten meneväni poistamaan sen kuvan heti kun puhelu loppuu. Ilmeisesti vastaanottaja oli odottanut jonkinasteista tappelua, koska hän meni hieman hämilleen rauhallisuudestani. Lopetimme puhelun, ja menin piilottamaan kuvan ja tekstit mitä olin kahden viime vuorokauden aikana postannut. Laitoin ”T”:lle viestin perään, että ne on nyt poistettu.

Minulla oli karmean syyllinen olo, soimasin itseäni tyhmyydestäni ja ties mitä. Pikkuhiljaa kuitenkin syyllisyys ja häpeä alkoivat väistyä, ja tilalle tuli raivo. Raivo siitä, että minua kohdeltiin kuin olisin pahainen kakara, siitä että tämä henkilö koki ilmeisesti jotain oikeutusta huutaa minulle kuin en ansaitsi normaalia puhetta. Jos hän olisi soittanut ja kertonut pahoittaneensa mielensä, asia olisi ihan eri. Hän kuitenkin soitti ja huusi ja minä olin saanut tarpeekseni. Tarpeekseni kaikesta 2,5v sisällä tapahtuneesta (ei ollut ensimmäinen kerta kun sain huudot ”T”:ltä), tarpeekseni siitä että minun suruani ei kunnioiteta, tarpeekseni siitä että minua kohdeltiin kuin toisen luokan kansalaista, vaikka olin mummin kaikkein lähin ihminen ja tunsin hänet parhaiten.

Tuon raivon vallattua mieleni, en voinut hillitä itseäni vaan soitin ”T”:lle. Kerroin että hänellä on oma tapansa surra ja minulla omani, eikä hän voi arvostella minun tapaani surra vaikka se poikkeaisi hyvin paljonkin hänen tavastaan. Kerroin että koska kunnioitan häntä ja hänen suruaan, poistin kuvan, ja se pysyy poissa. Sanoin että mistään ”mediatapahtumasta” on turha puhua jos lisään kuvan niin että muutamat tutut näkevät sen. Se ei ollut julkisena missään vaiheessa ja sitäpaitsi, sattuuko ”T” tietämään että siellä hautausmaalla se hautakivi tälläkin hetkellä seisoo ihan kenen tahansa nähtävänä, ja ne on sentään ihan vieraita ihmisiä? ”T” yritti selittää väliin jotain, mutta nyt oli MINUN vuoroni puhua. Ilmoitin että hänkin voisi kunnioittaa minun suruani (reilu vuorokausi elämäni tärkeimmän ihmisen hautajaisten jälkeen soittaminen ja huutaminen ei ole sitä) ja että minulle voi kyllä puhua ihan kuten ihmisille normaalisti puhutaan. Lopuksi pyysin hänen miettivät seuraavan kerran kun minulle soittaa, että mikä on se äänilaji millä aloittaa puhelun.

Tuon jälkeen emme ole olleet missään yhteydessä. Kuulin alkuvuodesta tätä ihmistä koskettaneesta tapahtumasta, ja mieleni teki soittaa. En kuitenkaan koskaan soittanut. Päätin jo ennen mummin hautajaisia, että kun ne ovat ohi, tuo ihminen saa jäädä. Minä en kaipaa elämääni tuollaista. Aina välillä joku pieni osa minua haluaisi soittaa, kysyä kuulumisia, mutta ilmeisesti se mummin ylpeys on viimein iskenyt minuunkin – häntä ei koskaan loukattu kahta kertaa. Minua oli loukattu tuon ihmisen toimesta lukemattoman monta kertaa, joten en halua enää altistaa itseäni sille.

Vastaa