Jälkiviisaus

”Olis ehkä kannattanut aloittaa kevyemmillä päivillä, eikä suoraan runtata itseään 40 h / vk työrytmiin.”

Tämän totesin tänään aamulla herätyskellon soidessa, ja olon ollessa kurjaakin kurjempi. Tiesin, että varsinkin aloitus on rankkaa, mutta silti ärsyttää, että kroppa ei pysy mukana, vaikka mieli on vireessä. Totuutta ei kuitenkaan kannata kieltää. Nopeammin palan loppuun, jos en ole itselleni armollinen. Aamulla pohtiessani lähdenkö vai enkö lähde töihin, tulin siihen tulokseen, että olen tänään pois, niin huomenna ja perjantaina jaksan taas, kun kroppa on saanut vähän lepoa.

Suurin ärsytys tässä on, että minkälaisen kuvan tämä antaa minusta työntekijänä, kun heti kolmantena päivänä olen pois. Mutta en ole valehdellut, vaan kerroin etukäteen terveystilanteeni, joten ei pitäisi ihan täysi shokki olla.

Soittaessani aamulla ohjaajalleni, hän pelkäsi että oli liikaa pistänyt mua töihin. Siitä ei todellakaan ollut kysymys, mulla kroppa vaan ei palaudu, saati sopeudu sitä tahtia mitä perusterveellä. En mä tuonne mennyt istuskelemaan ja pyörittelemään peukaloitani. Nyt tuli pieni aallonpohja vastaan, mutta huomenna uuteen nousuun.

2 comments

  1. Minna says:

    Ihan hanuristahan tuo on, että mieli tekisi töitä tehdä, mutta kroppa hankaa vastaan. 🙁 Samaan aikaan toisaalla on ”töissä” ihmisiä, joita ei homma nappaa yhtään. Tasan ei mee nallekarkit. Ainahan työpaikoilla on niitä, jotka ei ymmärrä tai halua ymmärtää sairauksia, vaikka niistä tietäisivätkin, puhumattakaan ihan pysyvistä krempoista. Että kun kerran itse ei ole sairaana koskaan, niin miten joku muu voi olla, käsittämätöntä.
    Mutta tsemppiä, eikös tuota työpäivää/viikkoa saa lyhennettyä, jos tuntuu ettei täysi viikko onnistu?

    • Krista says:

      Kiitos tsempeistä. 🙂 Saa lyhennettyä, mutta en nyt ihan ekan viikon jälkeen viitsi, meneehän tämä vielä tottumisen piikkiin. Mutta jos vielä parin viikon päästä näyttää siltä, että ei vaan pysty eikä kykene, niin sitten on pakko ottaa puheeksi…

Vastaa