Hypetystä ja höpötystä

Aloitetaan höpötyksestä.

Yksi nimi on ollut monen huulilla viime aikoina. Ei, en puhu nyt Pekka Rinteestä, joka valittiin MM-jääkiekon  parhaaksi maalivahdiksi. Puhun Suomen euroviisuedustajasta vuosimallia 2015, eli Pertti Kurikan Nimipäivät-yhtyeestä. Somessa bändiä on hehkutettu heti UMK:n jälkeen kun ”pojat” tuli valituksi (lainausmerkit lisätty, koska bändin jäsenet eivät ole enää mitään siloposkisia teinipoikia, vaikkakaan pikagooglettelu ei kertonut tarkkoja ikiä).

Mä en ole oikeastaan minään vuonna seurannut Suomen sisäisiä karsintoja, en edes silloin kun Apulanta-yhtyeen Toni Wirtanen oli tuomaristossa, vaikka teinistä saakka fanittanut Apista ja seurannut ”poikien” tekemisiä (lainausmerkit lisätty jälleen samasta syystä, ikiä ei tosin tarvinnut googlettaa tällä kertaa). Vasta kun Suomen edustaja on valittu, olen kuunnellut ko. biisin ja päättänyt tykkäänkö vaiko en.

Mä olen myös nuorempana skipannut ansiokkaasti kaikki viisut, ei vaan kiinnostanut. Vasta noin viimeiset 10 vuotta olen katsonut edes toisella silmällä finaalit. Lordin vuonna, eli 2006, tein jopa taulukon koneelle, johon merkitsin antamani pisteet, ja viisuissa annetut pisteet. Joo, pelottavaa, tiedän. Lordi vaan oli jotenkin tosi jees. Okei, se oli erilaista ja jotkut kokivat Lordin kappaleineen makaaberiksi Euroviisujen pyhäinhäväistykseksi. Mutta hemmetti soikoon, hirviöt meni maskeineen ja esityksineen ja voitti koko roskan! Ja biisi oli oikeasti hyvä. Hyvä siksi, ettei se käsitellyt mitään ajankohtaista asiaa tai yhteiskunnan/maapallon tilaa, se ei ollut vinkuvonkuballadi ikuisesta rakkaudesta tai tissit tiskiin-lurittelu jossa ei ole sisältöä. Koska niitä on nähty ihan tarpeeksi. Se oli Lordin oma biisi, sitä ei ollut väkisin väkerretty viisuihin, eli siinä ei ollut mitään feikkiä. Mutta nyt mä eksyin aiheesta.

PKN:stä puhuttaessa esiin nousee väkisinkin käsite suvaitsevaisuus. Bändi koostuu kehitysvammaisista jäsenistä, joten ei ihme.

Mä pidän itseäni aika suvaitsevaisena, vaikka suvaitsevaisempikin voisin kyllä olla. Eli en ole mikään maailmoja halaava, ”antaa kaikkien kukkien kukkia”-tyyppi. Aivan sama mulle olet sitten hetero, homo, kehitysvammainen, musta, valkoinen, nuori tai vanha jne. Mutta sitten kun IHMISENÄ ylittää tietyn rajan, niin suvaitsevaisuudesta ei ole tietoakaan. Olen ensimmäisenä vaatimassa päitä vadille esim. pedofiilien ja eläintenrääkkääjien kohdalla.

Mutta kehitysvammaisista koostuva bändi ei hetkauta. Tarkoitan sitä, että se ei nostata mitään erityisiä mielipiteitä puoleen tai toiseen. Jokainen tarvitsee harrastuksia, jotain mielekästä tekemistä, oli diagnoosi mikä hyvänsä. Siitä vaan, soittakaa punkkia ja nauttikaa siitä mitä teette! Kun kuulin valinnasta, ensimmäinen ajatus oli että hei, hienoa! Seuraava ajatus oli sitten huolestuneempi. Ettei kukaan vaan nyt ratsastaisi bändin siivellä auringonlaskuun.

Tiesin istuvani telkkarin ääressä finaalissa (ei, mulla ei käynyt mielessäkään etteikö PKN siellä olis!), joten pitihän se kuunnella tuo osallistuva kappale. Kaikki sitä hypetti somessa, ja biisin nimestä tuli sanonta. Aina mun pitää sitä ja tätä. Näitähän tulee aina. Putous-ohjelmasta niitä tulee joka vuosi useita. Menin siis YouTubeen ja pistin biisin soimaan.

”Ei helvetti. Mitä p*skaa tämä on?”

Mä en oikeasti voinut kuunnella sitä biisiä loppuun. Se oli musta niin kamala. Mutta ei siinä mitään, kaikki ei tykkää kaikesta, enhän mä tykkää oopperastakaan. Ja mä nyt en tosiaan ole punkin ystävä, vaikka Apiksella on aina paikka mun sydämessä. Mutta se ei olekaan puhdasta punkkia – ainakaan enää. Totesin siis että okei, biisi ei nappaa sitten yhtään, mutta onnea matkaan ja vähintäänkin PKN saa upean kokemuksen jos ei muuta. Mä olen tietoisesti vältellyt puhumasta aiheesta somessa, koska en halua sitä paskamyrskyä mun niskaani. Voin vain kuvitella kuinka saisin kuulla, etten ole suvaitsevainen ja arvostelen biisiä siksi koska sen jäsenet ovat kehitysvammaisia jne. mutta mä en voi ruveta tykkäämään jostain biisistä siksi kun sen esittäjä on joku tietty. Biisit biiseinä, toiset on hyviä ja toiset ei. Suomella on oikeasti ollut aika tosi vähän hyviä kappaleita viisuissa mukana, joten sikäli en koe tätä mitenkään ihmeelliseksi.

Nyt kun PKN tippui ekassa semifinaalissa, mä yllätyin. Kuten jo aiemmin sanoin, ei mulla käynyt mielessäkään etteikö se olis finaalissa. Yllätyksen lisäksi se oli helpotus. Nyt mun ei tarvitse istua sitä iltaa telkkarin ääressä, koska ei mua kiinnosta muiden maiden rallatukset jos ei Suomi ole mukana. Ja helpotus myös siksi, että se jatkuva, ärsytykseen asti yltänyt hypetys voi alkaa pikkuhiljaa laantumaan. Suomi kuitenkin sai nyt itsensä taas otsikoihin jollain raflaavalla ja erilaisella. Eikä siinä ole mitään vikaa. Onhan viisuissa ollut Lordia, Venäläisiä mummoja ja nyt viimeksi Itävaltalainen  Conchita Wurst. Erilaisuus erottuu.

***

Jatketaan hypetykseen.

Palautin eilen illalla viimeisenkin koulutehtävän opettajalle. OMG! Työssäoppimisraporttia kaipaili, joten näppäränä naisena tuskailin koko illan sen kirjoittamisessa, koska tietenkään en ollut moista aloittanut vielä. Paras hetki on se viimehetki. 😀

Tänään kuulemma tekevät paperit valmistuneista, toivottavasti olen joukossa. 😉

Olis aika noloa perua tai pitää suunnitellut valmistujaiset, jos en valmistuisikaan. Kutsutuista on tosin vasta kaksi ilmoittanut edes että kutsu on löytänyt perille. Mutta silti.

Ensi viikon perjantaina, eli 29.6. on koulussa valmistujaiset, eli tässä ihan oikeasti alkaa päivät käymään vähiin. Kohta saan kirjahyllystä lisää tilaa kirjoille, kun nuo opiskelumatskut saa siitä pois. Kohta mä olen vapaa ja mulla on ammatti, eli nousen kuvitteellisessa arvoasteikossani yhteiskunnan pohjasakasta portaan ylemmäksi.

Ainoa este valmistumiselleni, on nämä viimeisen jakson sairauspoissaolot. Mähän olen ollut kolmesti pois pari päivää kerrallaan flunssan takia. Ja kuulemma ei saisi tulla enempää kuin yksi viikko, eli 5 arkipv poissaoloja. Tuo maaginen luku ylittyi siis jo viime viikolla parilla päivällä. No, viime sunnuntaina oli vähän omituinen olo, kurkussa oli pala ja rintaa ahdisti. Olin myös saanut ihmeellisen kuivan yskän. Aloin epäilemään keuhkoputkentulehdusta ja ajattelin katsella josko se siitä. No, tiistaina oli ihan vetämätön olo, ja ajattelin että pakko mun on nyt tälle tehdä jotain. Päätin siis kurvata kouluterkan kautta töihin kysymään jotain vinkkiä miten saisin helpotusta oloon.

Terkkari tuikkasi kuumemittarin mulle kainaloon (no okei, ojensi sen mulle ja mä tuikkasin sen ihan ite kainaloon kun käskettiin) ja kysyi että eikö tää mun flunssa ole ollenkaan mennyt ohi. Tuumasin että no ei oikein. Hetken perästä kuumemittari piippasi, ja näytti lukemaa 37,3. Lämpöä sanoi terkkari. Mullehan ei kuume nouse, eli tuo lämpö on jo merkki että kipeenä ollaan ”oikeasti”. Vinkin sijaan terkkari varasi mulle ajan lääkäriin (koska tauti jatkunut jo niin pitkään) ja hoputti kotiin lepäämään (lääkäriaika oli vasta iltapvällä).

Oli kuulkaa hienoa soittaa TAAS työssäoppimispaikalle ja todeta että sorppa, en tuu tänään kun olen kipeä. Onneksi siellä ainakin kuulostettiin ymmärtäväisiltä ja pyydettiin kertomaan miten kävi.

Iltapäivällä sitten suuntasin lääkäriin, ja herra tohtori alkoi samantien ultraamaan mun poskionteloita. Mulla on ollut viimeiset 4 vuotta poskiontelontulehdus varmaan joka vuosi, ja aina se on levinnyt otsaonteloon. Sanoi sitten että kuule, sulla on onteloissa nestettä. Kyllähän mä sen tunsin, mutta en mä jotenkin osannut sitä ajatella mitenkään uhkaavana. Ainahan mulla flunssassa täyttyy noi ontelot. Lääkäri tilasi hoitajan ottamaan pikaCRP:n, ja kun selvisi, että se on inasen koholla, loppui tutkimukset kuin seinään (ei edes kuunnellut mun keuhkoja, vaikka niistä mä menin valittamaan). Ei muuta kuin hevoskuuri vahvoja antibiootteja, kaveriksi yskää helpottavia ja limaa irroittavia tabletteja ja poretabletteja. Ennen kuin mut saatiin hätisteltyä ulos, muistin että mun pitää pyytää siltä päivältä poissaolotodistus. Hyvä kun ehdin sanoa ”todistus”, ja herra tohtori alkoi kaivamaan kalenteria.

”Kirjoitan tämän viikon loppuun sulle sairauslomaa, sopiiko?”

Öö…varmistin vielä että onhan nyt tiistai ja kun lääkäri oli samassa päivässä mun kanssa, niin typertyneenä mä totesin että kai se sitten sopii. Mä kun olin ollut menossa seuraavana päivänä töihin. Mullahan piti olla joku lievä keuhkoputkentulehdus joka lähtee kuumalla mehulla. Joka ikinen kerta, kun mulla on ollut poskiontelontulehdus, mä olen ollut ihan tyrmistynyt kun mulle on saarnattu että pysyt kotona. No, ulkonaliikkumiskielto annettiin nytkin. Lupasin ja vannoin pyhästi pysyväni kotona ja lääkäri päästi mut menemään.

Mä en ole vieläkään varma mitä tässä oikeen tapahtui, mutta nyt on alkanut pelottamaan näiden mun jokakeväisten ja -syksyisten flunssakierteitteni kanssa, että millainen työntekijä mä olen. Kuka pitää palkkalistoillaan tyypin joka on melkein puolet ajasta poissa? Vapaaehtoisia? Anyone?

*Päivitys klo 12.37: En kestänyt enää jännitystä, joten laitoin viestiä opettajalle ja kysyin suoraan, että valmistunko. Hän kysyi kuinka paljon on poissaoloja, ja vastasin että muistaakseni 10. Nyt kun mietin, niin saattoi olla 11…mutta ei 12 enempää. No, enivei, opettaja vastasi että valmistun. Huh huh. Ei löydy sanoja. Valtava helpotus.

Vastaa