Kuulumisia vol 2

Vuoden 2016 alkupuolella mummi siirtyi saattohoitoon. Maaliskuun lopussa sain kuulla, että aikaa ei olisi enää paljon. Lähdin käymään Helsingissä perjantain 1.4.2016. Ihanat ja rakkaat appivanhempani veivät minut sinne.

Mummin huoneessa minua odotti järkytys. Hän ei reagoinut tulooni mitenkään, tajusi kyllä että joku siihen tuli. Hän huusi että ”auttakaa minua” ja ”Jumala päästä minut jo pois”. Näin että oli kovin tuskissaan. Halasin mummia, pidin kädestä ja yritin kysyä miten voisin auttaa. Koitimme anopin kanssa säätää sänkyäkin, mutta ei mikään asento oikein ollut hyvä. Mummin hädän näkeminen oli kamalaa. Jossain vaiheessa sitten menin ihan mummin viereen, otin häntä käsistä kiinni ja puhuin hänelle hiljaa ja rauhallisesti. Kerroin kuka olen ja että olen siinä. Halasin ja rutistin.

”Nyt sä voit päästää mummi irti. Mä pärjään nyt. Sä voit mennä ukin ja isän ja kaikkien muiden sun rakkaiden luo koska mä pärjään. Mä pärjään, koska sä opetit mut niin hyvin. Nyt sä voit päästää irti.”

Hän lakkasi huutamasta, katsoi hetken suoraan minuun ja kyynel vieri poskelle. Sitten hän ”uppoutui” taas omaan maailmaansa ja jatkoi huutamista. Kun lähdimme, pyysin sairaanhoitajaa viemään mummille kipulääkettä. Hoitaja lupasi vielä soittaa minulle kun… En voi edelleenkään näköjään kirjoittaa aiheesta ilman kyyneliä, joten sanon vain että oli ehkä elämäni raskain päivä.

Sunnuntaina 3.4.2016 heräsin ja tunsin sellaista tyhjyyttä. Klo 13 sain puhelun hoitokodista missä mummi oli, hoitaja sanoi että nyt on mummi kuollut. Kiitin, lopetin puhelun ja aloin parkumaan. Samalla tunsin suunnatonta helpotusta siitä, ettei mummin tarvitse kärsiä enää, mutta samalla…ikävä. Olen edelleen kovin onnellinen siitä, että lähdin viimeisen kerran mummia katsomaan. Vaikka näkemäni oli ihan kamalaa (rakkaan kärsimys), niin pääsin hyvästelemään.

Mummi 17.3.1932 – 3.4.2016


Jos kuvittelin että mummin kuolema oli vaikeaa, se ei ollut mitään verrattuna sen jälkeiseen aikaan. Pari sukulaista kävi kimppuuni kuin hyeenat, enkä edes oikein vieläkään tiedä miksi. Mummilta ei (onneksi) jäänyt mitään omaisuutta, hän olisi halunnut että saan kaikki hänen taulunsa, mutta sain yhden ja senkin vain siksi koska se olisi mennyt muuten roskiin.

En tiedä miksi aiheutin niin suurta närää joissakin sukulaisissani, ilmeisesti siksi kun 7 vuotta sitten muutin tänne ja hankin oman elämän. Eräs sukulaiseni (kutsutaan häntä nyt vaikka kirjaimella T) ”joutui” vastuuseen isäni kuoltua ja heillä ei mummin kanssa olleet mitenkään lämpimät välit. 2,5v oli isäni ja mummin kuolemien välillä, ja koko sen ajan ja aina mummin hautajaisiin saakka tämän sukulaisen kanssa jouduin kerta toisensa jälkeen napit vastakkain. Itse yritin olla mahdollisimman ”hajuton ja mauton”, en vaatinut mitään tavaroita ja koitin mennä puolitiehen vastaan ja ylikin. Se ei vaan riittänyt. Viimeinen pisara taisi olla kun mummin hoitokodin huone tyhjennettiin, ja sain siitä ilmoituksen ja pyynnön että jos tulisin auttamaan. En päässyt Helsinkiin käymään keskellä viikkoa keskellä päivää, ja minulla oli sille päivälle muutenkin kaksi lääkäriaikaa. Tämä oli ilmeisesti minun itsekkyyteni multihuipentuma.

Tiedätkö sen tunteen, kun yrität tehdä kaiken oikein mutta mikään ei riitä eikä kelpaa. Sain jatkuvasti haukut niskaani, ja yritin vain kestää sen, niellä kaiken paskan mitä sieltä suunnasta satoi. Murehdin niitä mummin taulujakin, mietin olisiko minun pitänyt kiivaammin yrittää tapella niistä. Sitten kuulin mielessäni mummin äänen, joka sanoi että ”Jos niin kovasti haluavat ne taulut niin anna pitää, eivät ole sen arvoisia. Jos paskaa menee sorkkimaan, se haisee vain lisää.” Mummi oli aina kova suustaan, ja minua oikein nauratti koska tuo oli jotain mitä mummi olisi oikeasti voinut sanoa. Se helpotti hieman olotilaani. Suureksi avuksi oli myös siskoni, jolle sain asiaa purkaa.

Hautajaiset meni yllättävän hyvin. Pelkäsin etukäteen muistotilaisuutta, mahdollisia ”keskusteluja” sukulaisteni kanssa. Kun lähdimme mieheni kanssa Helsingistä, olin melkeinpä iloinen siitä, miten hyvin asiat sujuivat tuona päivänä. Mutta koska minä olen minä, niin enkös mennyt mokaamaan tämänkin asian. *sarcasm*

Otin hautakivestä kuvia kuten moni muukin, ja mieleni teki laittaa yksi Facebookiin, koska on paljon ihmisiä jotka eivät syystä tai toisesta päässeet hautajaisiin. En kuitenkaan uskaltanut. ”T” ei ole Facebookissa, mutta tuntui hyvin tietävän aina kaiken mitä siellä sanon – niin ne pikkulinnut laulaa… No, lauantaina näin erään sukulaiseni postanneen kuvan hautakivestä FB:iin ja ajattelin että ehkä minäkin. Se oli virhe…

Sunnuntai-aamuna yhdeksän maissa heräilin sängyssä kun ”T” soitti. Enempiä ajattelematta vastasin ja voi hyvänen aika mikä huuto puhelimen toisessa päässä alkoi. Niin tuli tekstiä kuin tykin suusta, en saanut sanaa väliin kun minulle kerrottiin että ei mummin hautajaiset ole mikään mediatapahtuma ja minulla ei ole oikeutta laittaa kuvia haudasta mihinkään. Jossain vaiheessä soittaja huomasi etten ollut sanonut vähään aikaan mitään. ”Kuunteletko sinä? Mikset sano mitään?” Kerroin, että odotin että hän saa sanottua sanomisensa loppuun, niin saan suunvuoron. ”Aijaa, no mitä?” Sanoin, että tarkoitukseni ei ollut loukata häntä tai ketään muutakaan, ja kuvittelin asian olevan ok, enhän ollut ainoa joka sen kuvan eetteriin lykkäsi. Ilmoitin sitten meneväni poistamaan sen kuvan heti kun puhelu loppuu. Ilmeisesti vastaanottaja oli odottanut jonkinasteista tappelua, koska hän meni hieman hämilleen rauhallisuudestani. Lopetimme puhelun, ja menin piilottamaan kuvan ja tekstit mitä olin kahden viime vuorokauden aikana postannut. Laitoin ”T”:lle viestin perään, että ne on nyt poistettu.

Minulla oli karmean syyllinen olo, soimasin itseäni tyhmyydestäni ja ties mitä. Pikkuhiljaa kuitenkin syyllisyys ja häpeä alkoivat väistyä, ja tilalle tuli raivo. Raivo siitä, että minua kohdeltiin kuin olisin pahainen kakara, siitä että tämä henkilö koki ilmeisesti jotain oikeutusta huutaa minulle kuin en ansaitsi normaalia puhetta. Jos hän olisi soittanut ja kertonut pahoittaneensa mielensä, asia olisi ihan eri. Hän kuitenkin soitti ja huusi ja minä olin saanut tarpeekseni. Tarpeekseni kaikesta 2,5v sisällä tapahtuneesta (ei ollut ensimmäinen kerta kun sain huudot ”T”:ltä), tarpeekseni siitä että minun suruani ei kunnioiteta, tarpeekseni siitä että minua kohdeltiin kuin toisen luokan kansalaista, vaikka olin mummin kaikkein lähin ihminen ja tunsin hänet parhaiten.

Tuon raivon vallattua mieleni, en voinut hillitä itseäni vaan soitin ”T”:lle. Kerroin että hänellä on oma tapansa surra ja minulla omani, eikä hän voi arvostella minun tapaani surra vaikka se poikkeaisi hyvin paljonkin hänen tavastaan. Kerroin että koska kunnioitan häntä ja hänen suruaan, poistin kuvan, ja se pysyy poissa. Sanoin että mistään ”mediatapahtumasta” on turha puhua jos lisään kuvan niin että muutamat tutut näkevät sen. Se ei ollut julkisena missään vaiheessa ja sitäpaitsi, sattuuko ”T” tietämään että siellä hautausmaalla se hautakivi tälläkin hetkellä seisoo ihan kenen tahansa nähtävänä, ja ne on sentään ihan vieraita ihmisiä? ”T” yritti selittää väliin jotain, mutta nyt oli MINUN vuoroni puhua. Ilmoitin että hänkin voisi kunnioittaa minun suruani (reilu vuorokausi elämäni tärkeimmän ihmisen hautajaisten jälkeen soittaminen ja huutaminen ei ole sitä) ja että minulle voi kyllä puhua ihan kuten ihmisille normaalisti puhutaan. Lopuksi pyysin hänen miettivät seuraavan kerran kun minulle soittaa, että mikä on se äänilaji millä aloittaa puhelun.

Tuon jälkeen emme ole olleet missään yhteydessä. Kuulin alkuvuodesta tätä ihmistä koskettaneesta tapahtumasta, ja mieleni teki soittaa. En kuitenkaan koskaan soittanut. Päätin jo ennen mummin hautajaisia, että kun ne ovat ohi, tuo ihminen saa jäädä. Minä en kaipaa elämääni tuollaista. Aina välillä joku pieni osa minua haluaisi soittaa, kysyä kuulumisia, mutta ilmeisesti se mummin ylpeys on viimein iskenyt minuunkin – häntä ei koskaan loukattu kahta kertaa. Minua oli loukattu tuon ihmisen toimesta lukemattoman monta kertaa, joten en halua enää altistaa itseäni sille.

Kuulumisia vol 1

No niin, josko sitä nyt vihdoin tännekin kirjoittelisi. Kerrataanpa vähäsen mitä kaikkea blogitauon aikana oikein tapahtui. Tämä osa kertoo autokolarista, joka tapahtui maaliskuussa 2016.

Olin ajelemassa kotiinpäin omalla autolla kun rysähti. Nukahdin rattiin. Havahduin kun auto lähti ojaan, vauhtia oli sallittu 80 km/h ja edessä siltarumpu. Muistan huutaneeni ääneen, että ”kohta sattuu”, pidin ratista kiinni, suljin silmät ja otin jalan pois kaasupolkimelta. Sekunteja myöhemmin turvatyyny laukesi päin näköä ja korvissa soi.

Kun vähän tokenin tyrmäyksestä, huomasin että autosta nousee savua. Nappasin apparin jalkatilaan lentäneen puhelimeni ja ryntäsin ulos autosta peläten että moottori syttyy tuleen. Mietin siinä että soitanko ensin miehelle, vai hätäkeskukseen. Mies tiesi että olin vajaan puolen tunnin matkan päässä kotoamme ja odotti minua ja tiesin että häke ei välttämättä anna minun lopettaa puhelua ennen kuin apu on paikalla.

Soitin siis ensin miehelle, kerroin nopeasti mitä tapahtui, sanoin olevani päällisin puolin kunnossa, mutta että pelkään että auto syttyy palamaan. Mies selitti että luultavasti näkemäni ”savu” oli turvatyynystä tullutta kaasua tms. ja tosiaan, konepellin alta ei näyttänyt tulevan yhtään mitään.

Seuraavaksi näppäilin 112, joka on tuttu numero, mutta itseni takia en ole sitä koskaan joutunut käyttämään. Kerroin mitä tapahtui ja yhtäkkiä piti tietää missä olen. Ei hajuakaan! Pyysin odottamaan hetken kun könysin takaisin autoon, tönin turvatyynyä pois tieltä ja kuikuilin ikkunaan kiinnitettyä navigaattoria. Se oli edelleen paikoillaan ja päällä! Yritin tihrustaa lähintä risteystä (olin tiellä joka ties kuinka monta sataa kilometriä pitkä, eli pelkkä tien nimi ei olisi auttanut yhtään) ja kun sain sen kerrottua, paikalle luvattiin lähettää apua.

Samaan aikaan paikalle ajoi auto, josta nousi nainen ja tuli heti kysymään tarvitsenko apua. Koska olen minä, niin totesin että ei tässä mitään, häke on linjan päässä ja apua hälytetty paikalle. Hän ei kuitenkaan (onneksi) suostunut jatkamaan matkaa vaan jäi siihen. Jostain löysin rytäkässä päästäni lentäneen silmälasit, ja ne olivat onneksi ehjät. Istuin siinä kuskin penkillä sivuttain niin että ovi oli auki ja jalkani olivat maassa. Mulla ei ole koskaan pitkillä matkoilla takkia päällä, koska paksu toppatakki ei vaan ole kovin mukava ajaessa. Olin t-paidalla ja hupparilla, ja jossain vaiheessa olin mennyt niin poissaolevaksi, että paikalle tullut nainen oli ottanut puhelimen. Hän huomasi että aloin vapisemaan ja kaivoi takkini takapenkiltä suojakseni. Hän oli koko ajan yhteydessä häkeen ja minä yritin sopertaa että ei tässä mitään, kyllä sä voit lähteä jo.

Meni todella pitkä aika ennen kuin ketään saapui paikalle. Kanssani ollut nainenkin ihmetteli että missä ne viipyy. Aikaa meni ehkä vartti(?) mutta siinä tilanteessa se tuntui loputtoman pitkältä ajalta. Ensin tuli paloauto, sitten poliisi ja ambulanssi. Nainen toivotti siinä vaiheessa hyvää jatkoa ja lähti jatkamaan matkaa. Paloautosta tulivat (kömpivät) ensin luokseni, ja ensihoitaja alkoi sovittaa kaulatukea minulle. En muista kummemmin tuosta mitään muuta kuin että kauhea kuhina kävi. Lopulta minut kiskottiin autosta ylös ja kaksi ihmistä raijasivat minut pitkin ojan piennarta ylös, tuntui suurinpiirtein Mount Everestille kiipeämiseltä. Siinä olin jo alkanut itkemään ja pyysin kaulatukea minulle laittaneelta naiselta anteeksi, kun minusta on nyt vaivaa. Hän totesi että sitähän varten täällä ollaan.

Sitten tuli taas lisää porukkaa, minulle selitettiin että minut laitetaan sellaisille paareille jotka puristuvat ympärilleni siltä varalta, että selässä on joku vaurio niin se ei pääse liikkumaan matkalla sairaalaan. Yritin siinä neuvotella, että ei kai mun nyt tästä tarvitse sairaalaan lähteä, soitan vaan miehen tai appivanhemmat mut hakemaan. Ei kuulemma käynyt. 😀 Kysyin että no mennäänkö meidän terveyskeskukseen, ettei tartte Poriin asti lähteä keskussairaalaan n. 50km päähän, ja minulle kerrottiin että kyllä nyt lähdetään Poriin saakka. No, ei siinä auttanut kun olin jo liinoilla kiinni paareissa, pyysin että minulle tuotaisiin olkalaukkuni, muut tavarat ehtii myöhemminkin saada.

Ambulanssissa poliisi tuli luokseni, puhallutti minut ja kyseli tapahtumia. Kerroin, että nukahdin ja auto lähti ojaan. Hän kysyi että montako kertaa auto meni ympäri. Katsoin häntä kummastuneena, ja vastasin että ei kertaakaan. On kuulemma nähnyt kymmeniä vastaavia tapauksia, eikä kertaakaan ole auto ”pysynyt pyörillään”, aina vähintään kerran on menty katon kautta ympäri. Hän varmisteli vielä tapahtumia, kysyi mitä nopeutta ajoin jne., ja lopulta sanoi tiukkana että koska pysyin omalla puolellani, enkä vaarantanut liikennettä, niin hän antaa nyt vain kirjallisen varoituksen. Mielessäni kuohahti, suutuin että kyllä kehtaa – minä ajan kolarin jossa satutan vain itseni ja tämä pohtii antaako sakot vai varoituksen! 😀 Olin niin shokissa, ettei järki kulkenut ja siksi poliisimiehen käytös ärsytti.

Kun päästiin vihdoin matkaan, kerroin ambulanssissa hoitajalle sairauksistani, ja että laukussani on kortisonia stressitilanteita varten sekä juomapullo, että jos hän voisi antaa ne minulle kun muuten voi tulla lisämunuaiskriisi ja se onkin jo huonompi juttu. Hän totesi että ei onnistu vaan saan tipan käteeni ja kortisonin suoraan suoneen, tarkistaa vain ensin lääkäriltä. Puhuttuaan lääkärin kanssa hoitaja alkoi laittaa kämmenselkääni kanyylia paikalleen, mutta auto heilui niin kovasti ettei onnistunut. Inhoan neuloja, inhoan vielä enemmän kämmenselkään pistämistä ja pelotti muutenkin, itkien pyysin että jos laitetaan vasta perillä, kyllä mä pärjään. Pistely teki todella kipeää, ja hoitaja selitti että koska olin järkytyksen takia shokissa ja istuin kylmässä, suoneni ovat piilossa. Hän sitten käski kuskin pysäyttää hetkeksi, ja kanyyli saatiin paikoilleen.

Jatkettiin matkaa ja yritin mielessäni rauhoitella itseäni. Jossain vaiheessa muistan ihmetelleeni hälytysajoneuvojen ääniä jotka tasaisin väliajoin kuuluivat, ja sanoin hoitajalle, että onpas nyt paljon onnettomuuksia sattunut kun koko ajan menee joku hälytysajoneuvo ohi. Kuulemma ne oli ihan sen meidän ambulanssin omat pillit, koska ”nyt on vähän kiire”.

Sairaalaan päästyäni minut vietiin odottamaan jotain tietokonekerroskuvausta (?), ja luokseni tuli uusi hoitaja. Jonkin ajan kuluttua iski sisäinen paniikki, koska niskaan ja päähäni sattui todella paljon, aivan hirvittävä kipu, ja tunto alkoi palailemaan muutenkin. Pelkäsin jonkin olevan todella pahasti vialla, minulla on paha osteoporoosi, joten näin sieluni silmin itseni jo pyörätuolissa. Ihana hoitaja pisti lihakseen kipulääkettä ja kehuin hänen pistostaitoaan, koska ”ei melkein sattunut”. Sitten tulikin jo ”meidän” vuoro mennä kuvaukseen. Siellä joku tuiman näköinen hoitaja tuli luokse ja totesi kylmästi että kädessäni oleva kanyyli pitää vaihtaa, koska se on liian pieni varjoaineelle. Purskahdin itkuun, kipu niskassa ja päässä oli sietämätön enkä kestänyt enää yhtään piikkiä. Onneksi tämä minun hoitajani lupasi laittaa uuden kanyylin, ja taaskaan ”ei melkein sattunut”.

Kerroskuvauksessa ja vastaavissa olleet tietävät, että varjoaineella on sellainen hauska pikku efekti. Nimittäin kuvauksen aikana kun se hyrrä pyörii siinä ympärillä, alkaa tuohon lantion pakeille leviämään sellainen erittäin lämmin olo. Olo joka tuntuu aivan siltä kuin pissaisi alleen siinä maatessa. Ihan oikeasti. Minä, aikuinen ihminen epäilen joka kerta kuvauksessa ollessani että nyt pissasin housuun! 😀

Kuvauksen tuloksia odotellessa oli jo sellainen kipu takaraivossa ja niskassa, että valitin ääneen. Onneksi lausunto tuli pian; ei murtumia tai muita vahinkoja! 😮 Hoitaja otti niskatuen pois ja voi luoja mikä helpotus. Se kipu johtuikin vain niskatuesta koska se painoi todella ikävästi johonkin kohtaan. Sain tietää jääväni yöksi tarkkailuun ja pian minut kärrättiinkin osastolle. Soitin miehelle ja kerroin tilanteen, hän kertoi että vanhempansa olivät lähteneet kolaripaikalle ja soittivat hinurin viemään rakkaan Toyotani pois. Hetken päästä anoppi jo soitti ja kertoi olevansa tulossa. Omaan tapaani kauhistelin että älkää nyt tänne lähtekö, kello on jo vaikka mitä ja mä olen ihan kunnossa. Ei uskoneet. <3

Kun lopetin puhelun, alkoi mieli harhailemaan ja tajusin että olisin voinut oikeasti satuttaa jotakuta. Jos olisi ollut muuta liikennettä ja auto olisikin lähtenyt vasemmalle… Tuli aivan hirveä olo, koin niin kovaa syyllisyyttä asiasta mikä olisi voinut sattua. Että en mä kestäisi jos olisin vastuussa jonkun toisen vahingoittumisesta – saati kuolemasta. Pelkästään jo se että olisin toisen autoa rytännyt, tuntui kamalalta! Siinä mieleni syvimmissä alhoissa ollessani appivanhemmat ilmestyivät ovensuuhun. Purskahdin kovaääniseen itkuun, oli niin ihana nähdä tutut ja ystävälliset kasvot ja kaikki se mun oma pelästyminen ja muu vaan ryöpsähti. Anoppi halasi, silitti, paijasi, ymmärsi. <3 Kerroin myös ajatuksistani, että jos olisinkin satuttanut jotakuta muuta. He kuuntelivat ja lohduttivat. Sanoivat että onneksi mitään kamalampaa ei sattunut ja pääasia, että olen itse kunnossa. Puhuivat kuten vanhemmat lapselleen. Olin niin kiitollinen heistä. <3

Appivanhempien lähdettyä siskolta tuli viesti. Anoppi oli hänelle Facebookin kautta ilmoittanut kolarista, ja hän oli tietysti informoinut muuta sisaruskatrastamme ja kaikki olivat kovin huolissaan. Kerroin olevani kunnossa ja pahoittelin että aiheutin murhetta. Sisko oli jo lähdössä ajamaan sairaalaan, vaikka kello oli ties mitä ja hän asuu yli 100 km päässä. Käskin pysyä kotona, sanoin että koitan nukkua koska oli tosi rankka päivä. ”Oletko ihan varma ettet halua että tulen?” sisko kysyi. Mielessäni huusin että ”TULE, mulla on niin kamala olo että mä en kestä olla yksin ajatusteni kanssa”, mutta sain hillittyä itseni. Kohta oli jo yö, niin ei ollut mitään järkeä.

Yöllä ei oikein tullut nukuttua. Torkahtelin kyllä, mutta suurimman osan ajasta itkin tyynyyni kamalaa syyllisyyttä. Aamulla soitin miehelle ja kysyin varovasti että tuleeko hän hakemaan. Hän lähti matkaan, tuli osastolle, auttoi pukemaan päälle ja melkein talutti autoon. Hänellä on välillä tapana ilmaista itseään kehnonlaisesti, jos jotain sattuu niin hän saattaa sanoa sen suuntaista mikä vihjaa että oma mokas, mitäs läksit. Nyt ei kuitenkaan mitään sutkautuksia kuulunut, näin hänen kasvoistaan, ettei ollut tainnut hänkään nukkua kovin hyvin, huoli oli piirtänyt kasvoille omanlaisensa naamion.

Kaiken kaikkiaan kamala tapaus ja onni onnettomuudessa etten loukannut itseäni tai ketään muuta. Tapahtunut muokkasi kyllä syvältä minussa jotain, jotenkin aloin arvostamaan kaikkea mitä minulla on vieläkin enemmän, sillä koskaan ei tiedä milloin itse kunkin elo täällä katkeaa.

Päiviä myöhemmin tyhjensin olkalaukkuani, jossa oli poliisiraportin kopio. Kävi ilmi että auto oli lentänyt n. 10 m matkan ja ”hypännyt” siltarummun yli. Ottanut jostain kimmokkeen ja viuh vaan. Laskeuduttuaan ilmalennosta auto oli edennyt lumessa vielä 20 m kunnes pysähtyi.

En ole kovin uskonnollinen, en usko yksisarvishoitoihin tai vastaaviin, mutta tunsin että aivan kuin vanhempani olisivat olleet kanssani tuolloin. Kaksi enkeliä jotka kantoivat auton siltarummun yli. Ilman sitä kimmoketta en istuisi tässä. Olkoon mitä vain, enkeleitä, sattumaa – aivan sama. Olen kiitollinen siitä, että olen tässä.

Blogitauon blogitauko…eiku?

Sanoinpa tuossa ystävälle, että jaa, pitäisiköhän sitä jatkaa taas blogaamista. Viimeinen blogipostaus kun oli juuri muutaman kuukauden tauon jälkeen, ja siitä piti jatkaa mutta hupsistakeikkaa, menikin pitkälle toista vuotta ennen kuin kaivoin tämän pölyistä esiin.

Eiköhän hän sitten todennut että pitää, koska hänkin. Mehän siis tehdään about kaikki jossain hitsin symbioosissa, kumpikaan ei tiedä mitä toinen tekee ennen kuin asiasta mainitsee ja toinen on sitten että ”mäkin tein just niin!”. Oltiin kerran KIRJAIMELLISESTI ostamassa SAMOJA patjaneuloja SAMAAN aikaan mutta eri kaupungeissa. Blogitkin perustettiin samaan aikaan ja kumpikin jämähti tauolle samaan aikaan ja kas kummaa, blogeihin palaamisen välillä oli meillä muutama hassu viikko…

Paljon on sattunut ja tapahtunut tänä aikana, mutta niistä tuonnempana. Julkaisen tämän nyt, niin en kehtaa enää hävitä puoleksitoistavuodeksi jonnekin eetteriin.

Back to blog…

Eli suomeksi sanottuna; täällä taas! Suunnittelematon bloggaustauko alkoi syksyllä, ja sitten se vähän venähti… Monesti kyllä olen miettinyt, että pitäisi kirjotella, mutta aina se vaan jäi. Vaan no more! (Eikös oo kauheen näppärää tää mun finglish. 😀 )

No niin, nyt kun paluupuhe on pidetty, niin voi huokaista ja jatkaa vanhaan malliin, eiks je?

***

Eletään tammikuun loppua, tarkemmin sanottuna taitaa olla jo 28. päivä ja kello on puoli neljä aamuyöllä. Miksi mä olen hereillä tähän aikaan ja kirjoitan jotain blogia? Älkää kysykö…

Eipä tämän tauon aikana ole juuri ihmeitä tapahtunut, vaikka onhan tässä ollut kaikenlaista…

***

Mummi pääsi loka-marraskuun vaihteessa palvelukotiin/taloon/mikä lie. Olin ihan hirmu tyytyväinen, koska nyt sillä on 24h hoitohenkilökunta ihan oman oven takana. Mummi sai (mun mielestä) oikein hyvän paikan. Vaikka onkin laitos, mutta sijaitsee Helsingin suht keskustassa, eli ei joutunut minnekään Vantaalle tms. Ja sillä on oma, joku 24 neliön yksiö, missä on pieni keittiönurkkaus ja oma parveke! Kun niin sen asunnon, olin ihan että mäkin voisin asua tämmöisessä! 😀 

Mummille muutos oli tietysti iso ja mullistava. Kunto on romahtanut isän kuoleman jälkeen (15.11.2013) ja huoli on ollut todella kova. Muisti ei ole enää entisensä, ja vaikka järki leikkaa ”selvinä hetkinä” kuin partaveistä, on kuitenkin pikkuhiljaa tullut enemmän sellaista sekavuutta. Ihan kamalaa katsoa kun toinen vaan lipuu pois. 

Nyt en ole jutellut mummin kanssa varmaan kuukauteen, eli sen jälkeen kun käytiin M:n kanssa katsomassa mummia sairaalassa. Täti, joka mummin asioita hoitaa, ei pidä mua ajan tasalla tapahtumista. Ilmeisesti syynä se että lähdin silloin vajaa 6 vuotta sitten tänne maalle ja hän JOUTUI ottamaan mummista vastuun. No eipä häntä kukaan pakottanut, mutta nyt sitä marttyyrinkruunua on hyvä pitää päässänsä. 

Ennen me juteltiin mummin kanssa ihan päivittäin. Soitin hänelle yleensä aamuisin kun olin koirien kanssa lenkillä. Nyt kunto on sellainen, että kännykän käyttö on kovin vaikeaa, eikä aina muista missä se on. Lisäksi selvisi, että mun numero on jotenkin kummasti joutunut mummin kännykän estolistalle. Kun puhuin tädille siitä, hän vain totesi että mummi on sen kännykän kanssa sählännyt jotain ja vahingossa laittanut. Kuitenkaan kukaan ei ole minua sieltä estolistalle pois ottanut… 

Mulla on toisaalta kamala olo, kun en ole paremmin yrittänyt pitää yhteyttä mummiin, toisaalta luulen sen johtuvan siitä, että alitajuisesti koitan ottaa henkistä välimatkaa, koska uskon, että mummilla on enää kovin paljoa elinaikaa. Mummi on ollut niin suuri vaikuttaja mun elämässä, ilman häntä en tiedä olisinko tässä kirjoittelemassa tätä. 

Mutta pakko vaihtaa aihetta ennen kuin alan vollottamaan, aika herkillä jo olen.

***

Marraskuussa kävin heittämässä koirien kanssa keikan Sipoon kulmilla. Mentiin siis jälleen Nupun kasvattaja luokse kylään. Donnalla oli siellä hammaslääkäriaika samalla lääkärillä, joka vajaa vuosi sitten leikkasi Deen ja poisti nisäkasvaimen. Silloin se nukutus oli sen verran pelottavan kuuloista (heräsi kesken kaiken, ja kun sai ainetta lisää, lakkasi hengittämästä), että vaikka kuinka etsin lääkäreitä lähempää, en vaan kyennyt varaamaan muille aikaa. Onneksi meidän luottolääkäri suostui jälleen ottamaan meidät vastaan, ja saatiin lopulta aika melko pian. 

Donna kun tuli meille syyskuussa 2013, sillä oli jo silloin suu kamalassa kunnossa. Seuraavana kesänä vietiin se hammaslääkäriin Poriin. Sanoin siellä, että poistaa hammaskiven ja KAIKKI huonot hampaat. No homma ei mennyt niin kuin Strömsössä, joskus puolen tunnin päästä siitä, kun jätettiin Donna vastaanotolle (eikä sitä oltu vielä nukutettu) meille jo soitettiin että pitäisi mennä hakemaan, koska on herännyt nukutuksesta ja huutaa. Siellä se haukkui tutunkuuloisesti taustalla, ja niinpä kurvattiin takaisin hakemaan Donnaponnanen. 

Eivät kuitenkaan olleet poistaneet kaikkia huonoja hampaita, vain ”ne jotka heiluivat eniten”. Reipas 190  euroa tuli reissun hinnaksi. Pahanhajuinen hengitys palasi suht äkkiä takaisin ja sitten tosiaan viime vuoden alkusyksystä (?) huomasin yhden hampaan haljenneen. 

Ajelin tyttöjen kanssa siis Nikkilään ja lääkäri kävi tarkistamassa Donnan suun. Olin varoitellut puhelimessa, että suu on todella kamalassa kunnossa, ja varmaan kaikki hampaat pitää poistaa… No lääkäri totesi, että ei se suu nyt niin paha ollutkaan kuin hän kuvitteli. Huh, se vähän lievitti huonoa omaatuntoani. Muistutin lääkäriä viime kerrasta nukutuksen kanssa, ja sitten kun Donna oli nukahtanut syliini, lähdettiin Nupun kanssa katsomaan sen äitiä ja mummoa ja siskoja ja tätejä ja ties ketä. 😀 

Nupun kasvattajalta on tullut mulle ihan luottohenkilö, kysyn aina häneltä jos mietityttää joku juttu koirien kanssa, ja hän on auttanut tosi paljon Donnankin kanssa. Kun kerroin että meillä on taas aika varattuna tutulle lääkärille, hän heti kysyi, että jäädäänkö yöksi. No jäädään! Tosi ihanaa kun saadaan sieltä aina majoitus, Donnan lääkärireissut kun ovat aina niin rankkoja tietysti Donnalle, mutta myös minulle, että reilun parinsadan kilometrin ajaminen edestakaisin samana päivänä, ja toiseen suuntaan pöpperöinen koira kyydissä ei vaan kuulosta kovin ihanteelliselta.  Olen niin iloinen että löysin tämän kasvattajan, ja että häneltä saatiin pentu. Jos hän vaan jatkaa kasvattamista (ja miksei jatkaisi), niin voin varmuudella sanoa että seuraavakin pentu sitten joskus tulee kyllä häneltä (jos siis saadaan 😀 ). 

Parin tunnin päästä minulle soitettiin, että Donna alkaisi heräilemään ja nyt voisin hakea sen. Nuppu jäi kasvattajan kotiin kun kurvasin hakemaan rouva Deetä. Homma oli mennyt taas vähän keljusti, tällä kertaa Donna oli nukutuksessa saanut epilepsian tyyppisiä kohtauksia. Mutta siellä se silti minut nähdessään koitti päästä luokseni vaikka jalat eivät kantaneet. Huh huh! 

Sitten koitti maksun aika… Etukäteen mitä olin netistä tutkiskellut eri klinikoiden hintoja ja keskustelupalstoja,  sain sen käsityksen että tulee maksamaan vähintään vähän vajaa 600 euroa. Olin säästänyt lähes kaikki valmistujaislahjarahani,  viitisensataa euroa ja lisäksi olin pitänyt huolta että tilillä on tarpeeksi rahaa. Summan kuuleminen on aina jännä paikka meikäläiselle, ja mielessäni jo kuvittelin kaikenlaisia kauhuskenaarioita minusta soittamassa miehelle, että käy äkkiä laittamassa rahaa klinikan tilille tms. 😀 No, hinta oli lääkkeiden kaikkineen (antibiootti ja kipulääke) n. puolet tuosta mitä pelkäsin. 🙂 Lääkäri sanoi, että tuo nukutus on kyllä ongelmallista tuon koiran kanssa, ja maalaisjärkikin jo sanoo, että 9 vuotiaan koiran nukuttaminen on muutenkin riskialtista, saati että lisänä on tuollaiset reaktiot nukutusaineisiin.

Suusta poistettiin hammaskiven ja haljenneen hampaan lisäksi yksi tai kaksi poskihammasta sekä kaikki loput etuhampaat (osa oli poistettu jo silloin Porissa). 

Kannon Donnan autoon ja ajeltiin majapaikkaani. Tyypilliseen tapaansa Donna ei kauaa ”pöhnässä” viihtynyt, pakko oli seurata minua vessaankin vaikka jalat petti alta. Jonkin ajan kuluttua lähdettiin kasvattajan ja hänen koirakatraansa sekä Nupun kanssa lenkille. Donna jätettiin suosiolla sisälle. Parikymmentä minuuttia oltiin pois, ja kun tultiin takaisin odotti meitä yllätys kun avasimme oven. Donna seisoi ruokapöydällä josta näkee suoraan ulko-ovelle. En tiennyt itkeäkö vain nauraa. Koira joka oli ehtinyt olla hereillä tunnin verran nukutuksen jälkeen, kiipeili itse pöydälle. Mamman pikku apina. <3 Toipuminen sujui oikein hyvin, Donna sai särkylääkettä ensin kahdesti päivässä, ja nätisti otti lääkkeet, vaikka toinen oli pahanmakuinen selvästi. Pari kertaa tabletti löytyi hetken perästä lattialta, mutta minä kurja tungin mokoman vaan uudestaan suuhun ja pakotin nielemään sen. 

Hammaslääkärikäynnistä on nyt parisen kuukautta, eikä hengitys vieläkään haise. Tututkin ovat huomanneet että hei, eihän tässä enää pyörry kun toinen tulee naaman eteen hönkimään. 😀

***

Mutta nyt käyn nukkumaan, 2 tunnin päästä herätys ja vihdoinkin alkaa tuntumaan siltä että tässä voisi jopa nukahtaa. Olen ollut pari päivää vähän huonovointinen ja iltaisin aina lämmön nostanut päälle, että nukkuminen on ollut heikonpuoleista. 

Ovet and out.

(Edit: ennakoivasta tekstinsyötössä johtuen teksti sisältää kirjoitusvirheistä ja hassuja sanoja. Korjaan ne kun olen vähän skarpimpi. 😀 )

No mutta, flunssako se siinä…?

Jep, sehän se – tai joku vastaava. ☹️ 

Koko viikko on mennyt niin, että aamulla olo on ok, mutta illalla noussut lämpö sen verran, että olen palellut ja olo muutenkin surkea. Sinnikkäästi olen kuitenkin käynyt töissä vaikka kahtena viime aamuna on ollut jo vähän kahden vailla, että lähdenkö. Tänä aamuna piti sitten todeta, että ei pysty. 

Onneksi on perjantai, niin saa viikonlopun parannella itseään. 

Makaan sängyssä peiton alla ja selkäni takana Nuppu tuhisee unissaan. Taitaa olla tyytyväinen, kun mamma ei alkanut hosumaan tekemällä eväitä ja pukemalla päälle, vaan jäi nukkumaan. Pitemmittä puheitta siis peittoa tiukemmin ympärille ja kiinni lupsuvat silmät uniasentoon.

Mamma sai uuden lelun!

En ole sellainen ihminen, jolla pitää aina olla uusimmat vempaimet. Ovat niin kalliitakin tuoreeltaan. Mieluummin odotan vuoden tai pari, silloin on pahimmat bugit korjattu ja hinta laskenut. Näin tapahtui myös iPhone 4S:n kanssa, jonka hommasin kolmisen vuotta sitten.

Olen ollut hirmu tyytyväinen tuohon kapulaani, enkä ole tosissani kaivannut uutta. Kun iPhone 5 ilmestyi, tuhahdin ja totesin että enpä viitsisi tuollaista välimallia ottaa, odotan kunne tulee iPhone 6S. Ja senkin kanssa oli tarkoitus odottaa vähintään vuosi ilmestymisestä.

Valitettavasti vanha kapulani alkoi osoittaa yhä useammin sen merkkejä, että se olisi aika päästää eläkkeelle. Alkuun en välittänyt, vaikka ruutu jähmettyi tai puhelin käynnisti yhtäkkiä itsensä uudestaan. Kun akun kesto alkoi olla häiritsevän huono, tilasin tee-se-itse-akunvaihtopaketin eBaysta ja taas jatkettiin. Sitten tuli kuitenkin se viimeinen isku.

Juttelin kaverin kanssa yhtenä iltana puhelimessa, ja ihmettelin kun koko ajan kuului sellaista ääntä, mitä tulee kun niitä numeronäppäimiä painellaan puhelimen aikana. Mietin jo että ihan helvetin ärsyttävää touhua, mutten viitsinyt sanoa mitään. Hetken perästä kaveri kysyi tuskastuneena, että painelenko mä jotain nappeja? Olin ihan että täh, en varmana painele, ite painelet! 😂

Katsoin puhelimen näyttöä, ja toden totta, numeroita vilisi ruudussa peräkkäin pari tusinaa. Ihmettelin asiaa ääneen, koskaan ennen ei ole tällaista tapahtunut! No kimpassa naurettiin asialle ja jatkettiin juttua. En pitänyt puhelinta enää korvalla vaan pari senttiä jätin rakoa, ettei mikään uloke enää osuisi näyttöön vahingossakaan. 😁

Ei auttanut, numeroita ilmestyi silti ruudulle ja se ärsyttävä piippaus molempien korvaan. Vannoin ja vakuutin etten koske näyttöön, pidin kirjaimellisesti puhelinta etusormen ja peukalon välissä niin hennoilla otteella kuin suinkin. Naurettiin taas asialle, kunnes yhtäkkiä puhelin löi kaiuttimen päälle! Säikähdin hemmetisti kun ääni koveni korvanjuuressa. Totesin että nyt varmaan pitää lopettaa ennen kuin tämä kapula räjähtää tai keksii muuta mukavaa. 😂

Niinhän siinä sitten kävi, että aloin harkitsemaan uuden puhelimen hankkimista. Koska olen nyt rouvashenkilö, koin tarpeelliseksi kertoa miehelle aikeistani. Ei innostunut mokoma! Kumma tyyppi, eihän iPhone 6S maksa kuin kahdeksisen sataa euroa. 😜 Mietin ja tuumin asiaa muutaman viikon, laskeskelin kuukausimaksuja jnpp., ja lopulta päätin tilata. Enää mies ei koittanut vaikuttaa päätökseeni, tunteepa mut sen verta hyvin, että sitten kun mä jotain oikeen harkitsen ja päätän, niin sit se on päätetty. No okei, jos tuo puolisko olisi kovin vastustellut, olisin jäänyt pettyneenä nuolemaan näppejäni.

Enihau, uusi luuri tuli eilen, ja meikä on happy! 😍 Mies aina välillä kysyy, että onko nyt kiva kun on uusi puhelin, sitä selvästi huvittaa kun olen niin tohkeissani. 😄

New generation is here!

 

Tahaton tauko takana

Niin paljon kuin tykkäänkin kirjoittamisesta, välillä iskee blokki. No, josko mokoma olisi taas hetkeksi selätetty.

Mitään ihmeitä ei ole ehtinyt tauon aikana tapahtumaan. Työkokeilujakso loppui, pidin välissä kahden viikon ”loman” ja viikko sitten aloitin uuden jakson. Tällä kertaa 4-6h päivässä ja 4 päivää viikossa. Maanantait ovat vapaat.

Mä aloin tossa joku aika sitten katsomaan Prison Breakia Netflixistä. En sitä aikoinaan katsonut kun se tuli, ja ajattelin että josko nyt. No, pari jaksoa ehdin katsomaan, kun mies huomasi, ja oli ihan että hän haluaa kans katsoa! No, sovittiin sitten että katsotaan kimpassa sitä. 😀
(Nää tilanteet on niin harvinaisia, että pakkohan niihin on tarttua kynsin hampain kun sattuu kohalle.)

Meni varmaan kuukaus, eikä kattottu yhtäkään jaksoa. Mut sit yks ilta ehdotin että joko nyt? Nyt ollaan sitte katteltu joinain iltoina jakso tai pari ennen nukkumaanmenoa. Eilen katteltiin useampi ja valvottiin jonnekin kahteen ja yli. Oli jotenkin ihana fiilis, koirat nukku meidän kanssa sängyssä, me istuttiin vierekkäin ja mä tein samalla siluettiristikkoa (en ymmärrä miten mies voi vaan kattoa telkkaria, eikä tee mitään muuta samalla! 😀 ). Jossain vaiheessa mies otti mut kainaloon ja olihan se vaan kiva. 🙂 Melkeen 6 ja puoli vuotta takana, ja arki on todellakin astunut kuvioihin jo kauan sitten, joten tämmöset hetket tuntuu niin extraspesiaaleilta. <3

Paikkailua

Mies tuossa pari päivää sitten tuli töistä kotiin, ja kertoi että farkuissa on reikä, pitäis paikata. Sovittiin että paikkaan viikonloppuna, kunhan ovat käyneet ensin pesussa. Tänään sitten otin housut käsittelyyn, ja kyllä siinä sai vähän aikaa miettiä, mikä olisi paras paikkaustapa. Housut olivat nimittäin revenneet vetoketjun alapuolelta. Ja ihan kunnolla revenneet, ei mikään pikku reikä, vaan 7cm pituinen ratkeama.

Ei muuta kuin liimaharso esiin, pala vanhoista farkuista ja silityspuuhiin. Kun ”paikka” oli liimattu, kaivoin ompelukoneen esiin ja vedin siksakilla paikan vielä kiinni pitkin ratkeaman reunoja. Nätimminkin olisin saanut paikattua, mutta mies halusi, että tulee vähän ”lisävaraa” ovat kuulemma olleet kireät. No, näköjään. 😀

Kuumetärinästä huolimatta, lopputulos on yllättävän hyvä, eikä edes niin kovin erottuva kuin kuvasta voisi päätellä.

DSC00044

 

***

Illalla yhdeksän maissa koirat alkoivat haukkumaan takapihan ikkunalla jotain. Mies meni katsomaan, ja sielläpä oli naapuruston cavalierherra. 😀 Oli kiskaissut itsensä irti, ja hihnoineen päivineen tullut Nupun juoksuisten hajujen houkuttelemana meille. Odotti siellä että avataan ovi. Onneksi oli tuttu koira, niin uskalsin ottaa sen kiinni ja lähdettiin kiertämään korttelia. Mistään ei kuitenkaan rynnännyt rekun omistajaa, joten palattiin sisälle (kun meidän tytöt olivat turvallisesti koiraportin takana) ja mietittiin mitä tehdään. Muistelimme, että koira asuu ihan tuossa lähellä, valkoisessa rivarissa. Harmi vaan ettei hajuakaan missä asunnossa. Lähdin kuitenkin palloilemaan haukun kanssa sinne, jos vaikka lykästäisi.

Pari suht nuorta poikaa oli leikkimässä ja kysyin heiltä tietävätkö he missä asunnossa mahtaa olla omistaja. Minut ohjattiin oikealle ovelle, mutta ovea ei tullut kukaan avaamaan. Sitten jostain kaukaa kuului ”Jero!”, ja samassa muistin että sehän tämän koiran nimi olikin. Huusin takaisin että ”täällä!” ja lähdettiin huutelijaa vastaan. Poju tunnisti omansa ja hyvilläni ojensin hihnan toisen pään naiselle. Tulipa hyvä mieli. 🙂

Tämmöinen mussukka odotteli morsmaikkuaan oven takana

Tämmöinen mussukka odotteli morsmaikkuaan oven takana

 

Harmi etten saanut parempaa kuvaa, piti vaan äkkiä napata, jos omistajaa ei löytyisikään, niin voisi laittaa Facebookiin ilmoituksen. Onneksi ei tarvinnut. 🙂

Erehdyksen kautta

Pipo tuli valmiiksi.

Harmi vaan, että olin kuitenkin kaventanut liian tiuhaan tahtiin, ja siitä tuli lähinnä pussi, joka juuri ja juuri ylettyi korvallisille.

Puranpa puolet (=kavennusten verran) pois, ja kokeilen uudestaan.

 

Pipoa pukkaa

Syksyn tullen kesälomaansa viettänyt käsityökärpänen palasi sapatiltaan.

Nyt kun on tätä pakolaiskeskustelua puolin ja toisin, päätin tunkea sormet korviin, lallattaa ja neuloa jotain. Miksei samalla vaikka niille pakolaisille. Sukkia piti ensin, mutta lopulta päädyin pipoon. Pipon voin ehkä jopa saada valmiiksi tänä vuonna.

Poikkeuksellisesti tein mallitilkun, vieläpä kaksilla eri puikoilla. Tuli todettua että minun tiukka käsialani, todella on tiukka. Langan vyötteessä mainittu 18 silmukkaa / 10cm muuntui minun käsissäni 25:ksi silmukaksi / 10 cm. Soveltamista ja sumplimista. Mitään valmista ohjetta en löytänyt mikä olisi sopinut, joten käänsin ja väänsin ja lopulta toissailtana sain aikaan alun.

Peräti 2 cm resoria neulottuna, kun koitin luomusta omaan päähäni. Sopiva. Rohkaistuneena neuloin lisää. 2 cm lisää ja vaihdoin sileään neuleeseen. Nyt pipolla on korkeutta liki 9cm ja hyvältä vaikuttaa. Kavennusten kanssa pitää vähän arvailla, koska ne aloittaa, mutta päätin että teen mieluummin sellaisen reilun myssyn kuin päästä karkaavan liian matalan pipon. 🙂 Ehkä tästä vielä jotain tulee…

Sivu 1 (5)12345