Back to blog…

Eli suomeksi sanottuna; täällä taas! Suunnittelematon bloggaustauko alkoi syksyllä, ja sitten se vähän venähti… Monesti kyllä olen miettinyt, että pitäisi kirjotella, mutta aina se vaan jäi. Vaan no more! (Eikös oo kauheen näppärää tää mun finglish. 😀 )

No niin, nyt kun paluupuhe on pidetty, niin voi huokaista ja jatkaa vanhaan malliin, eiks je?

***

Eletään tammikuun loppua, tarkemmin sanottuna taitaa olla jo 28. päivä ja kello on puoli neljä aamuyöllä. Miksi mä olen hereillä tähän aikaan ja kirjoitan jotain blogia? Älkää kysykö…

Eipä tämän tauon aikana ole juuri ihmeitä tapahtunut, vaikka onhan tässä ollut kaikenlaista…

***

Mummi pääsi loka-marraskuun vaihteessa palvelukotiin/taloon/mikä lie. Olin ihan hirmu tyytyväinen, koska nyt sillä on 24h hoitohenkilökunta ihan oman oven takana. Mummi sai (mun mielestä) oikein hyvän paikan. Vaikka onkin laitos, mutta sijaitsee Helsingin suht keskustassa, eli ei joutunut minnekään Vantaalle tms. Ja sillä on oma, joku 24 neliön yksiö, missä on pieni keittiönurkkaus ja oma parveke! Kun niin sen asunnon, olin ihan että mäkin voisin asua tämmöisessä! 😀 

Mummille muutos oli tietysti iso ja mullistava. Kunto on romahtanut isän kuoleman jälkeen (15.11.2013) ja huoli on ollut todella kova. Muisti ei ole enää entisensä, ja vaikka järki leikkaa ”selvinä hetkinä” kuin partaveistä, on kuitenkin pikkuhiljaa tullut enemmän sellaista sekavuutta. Ihan kamalaa katsoa kun toinen vaan lipuu pois. 

Nyt en ole jutellut mummin kanssa varmaan kuukauteen, eli sen jälkeen kun käytiin M:n kanssa katsomassa mummia sairaalassa. Täti, joka mummin asioita hoitaa, ei pidä mua ajan tasalla tapahtumista. Ilmeisesti syynä se että lähdin silloin vajaa 6 vuotta sitten tänne maalle ja hän JOUTUI ottamaan mummista vastuun. No eipä häntä kukaan pakottanut, mutta nyt sitä marttyyrinkruunua on hyvä pitää päässänsä. 

Ennen me juteltiin mummin kanssa ihan päivittäin. Soitin hänelle yleensä aamuisin kun olin koirien kanssa lenkillä. Nyt kunto on sellainen, että kännykän käyttö on kovin vaikeaa, eikä aina muista missä se on. Lisäksi selvisi, että mun numero on jotenkin kummasti joutunut mummin kännykän estolistalle. Kun puhuin tädille siitä, hän vain totesi että mummi on sen kännykän kanssa sählännyt jotain ja vahingossa laittanut. Kuitenkaan kukaan ei ole minua sieltä estolistalle pois ottanut… 

Mulla on toisaalta kamala olo, kun en ole paremmin yrittänyt pitää yhteyttä mummiin, toisaalta luulen sen johtuvan siitä, että alitajuisesti koitan ottaa henkistä välimatkaa, koska uskon, että mummilla on enää kovin paljoa elinaikaa. Mummi on ollut niin suuri vaikuttaja mun elämässä, ilman häntä en tiedä olisinko tässä kirjoittelemassa tätä. 

Mutta pakko vaihtaa aihetta ennen kuin alan vollottamaan, aika herkillä jo olen.

***

Marraskuussa kävin heittämässä koirien kanssa keikan Sipoon kulmilla. Mentiin siis jälleen Nupun kasvattaja luokse kylään. Donnalla oli siellä hammaslääkäriaika samalla lääkärillä, joka vajaa vuosi sitten leikkasi Deen ja poisti nisäkasvaimen. Silloin se nukutus oli sen verran pelottavan kuuloista (heräsi kesken kaiken, ja kun sai ainetta lisää, lakkasi hengittämästä), että vaikka kuinka etsin lääkäreitä lähempää, en vaan kyennyt varaamaan muille aikaa. Onneksi meidän luottolääkäri suostui jälleen ottamaan meidät vastaan, ja saatiin lopulta aika melko pian. 

Donna kun tuli meille syyskuussa 2013, sillä oli jo silloin suu kamalassa kunnossa. Seuraavana kesänä vietiin se hammaslääkäriin Poriin. Sanoin siellä, että poistaa hammaskiven ja KAIKKI huonot hampaat. No homma ei mennyt niin kuin Strömsössä, joskus puolen tunnin päästä siitä, kun jätettiin Donna vastaanotolle (eikä sitä oltu vielä nukutettu) meille jo soitettiin että pitäisi mennä hakemaan, koska on herännyt nukutuksesta ja huutaa. Siellä se haukkui tutunkuuloisesti taustalla, ja niinpä kurvattiin takaisin hakemaan Donnaponnanen. 

Eivät kuitenkaan olleet poistaneet kaikkia huonoja hampaita, vain ”ne jotka heiluivat eniten”. Reipas 190  euroa tuli reissun hinnaksi. Pahanhajuinen hengitys palasi suht äkkiä takaisin ja sitten tosiaan viime vuoden alkusyksystä (?) huomasin yhden hampaan haljenneen. 

Ajelin tyttöjen kanssa siis Nikkilään ja lääkäri kävi tarkistamassa Donnan suun. Olin varoitellut puhelimessa, että suu on todella kamalassa kunnossa, ja varmaan kaikki hampaat pitää poistaa… No lääkäri totesi, että ei se suu nyt niin paha ollutkaan kuin hän kuvitteli. Huh, se vähän lievitti huonoa omaatuntoani. Muistutin lääkäriä viime kerrasta nukutuksen kanssa, ja sitten kun Donna oli nukahtanut syliini, lähdettiin Nupun kanssa katsomaan sen äitiä ja mummoa ja siskoja ja tätejä ja ties ketä. 😀 

Nupun kasvattajalta on tullut mulle ihan luottohenkilö, kysyn aina häneltä jos mietityttää joku juttu koirien kanssa, ja hän on auttanut tosi paljon Donnankin kanssa. Kun kerroin että meillä on taas aika varattuna tutulle lääkärille, hän heti kysyi, että jäädäänkö yöksi. No jäädään! Tosi ihanaa kun saadaan sieltä aina majoitus, Donnan lääkärireissut kun ovat aina niin rankkoja tietysti Donnalle, mutta myös minulle, että reilun parinsadan kilometrin ajaminen edestakaisin samana päivänä, ja toiseen suuntaan pöpperöinen koira kyydissä ei vaan kuulosta kovin ihanteelliselta.  Olen niin iloinen että löysin tämän kasvattajan, ja että häneltä saatiin pentu. Jos hän vaan jatkaa kasvattamista (ja miksei jatkaisi), niin voin varmuudella sanoa että seuraavakin pentu sitten joskus tulee kyllä häneltä (jos siis saadaan 😀 ). 

Parin tunnin päästä minulle soitettiin, että Donna alkaisi heräilemään ja nyt voisin hakea sen. Nuppu jäi kasvattajan kotiin kun kurvasin hakemaan rouva Deetä. Homma oli mennyt taas vähän keljusti, tällä kertaa Donna oli nukutuksessa saanut epilepsian tyyppisiä kohtauksia. Mutta siellä se silti minut nähdessään koitti päästä luokseni vaikka jalat eivät kantaneet. Huh huh! 

Sitten koitti maksun aika… Etukäteen mitä olin netistä tutkiskellut eri klinikoiden hintoja ja keskustelupalstoja,  sain sen käsityksen että tulee maksamaan vähintään vähän vajaa 600 euroa. Olin säästänyt lähes kaikki valmistujaislahjarahani,  viitisensataa euroa ja lisäksi olin pitänyt huolta että tilillä on tarpeeksi rahaa. Summan kuuleminen on aina jännä paikka meikäläiselle, ja mielessäni jo kuvittelin kaikenlaisia kauhuskenaarioita minusta soittamassa miehelle, että käy äkkiä laittamassa rahaa klinikan tilille tms. 😀 No, hinta oli lääkkeiden kaikkineen (antibiootti ja kipulääke) n. puolet tuosta mitä pelkäsin. 🙂 Lääkäri sanoi, että tuo nukutus on kyllä ongelmallista tuon koiran kanssa, ja maalaisjärkikin jo sanoo, että 9 vuotiaan koiran nukuttaminen on muutenkin riskialtista, saati että lisänä on tuollaiset reaktiot nukutusaineisiin.

Suusta poistettiin hammaskiven ja haljenneen hampaan lisäksi yksi tai kaksi poskihammasta sekä kaikki loput etuhampaat (osa oli poistettu jo silloin Porissa). 

Kannon Donnan autoon ja ajeltiin majapaikkaani. Tyypilliseen tapaansa Donna ei kauaa ”pöhnässä” viihtynyt, pakko oli seurata minua vessaankin vaikka jalat petti alta. Jonkin ajan kuluttua lähdettiin kasvattajan ja hänen koirakatraansa sekä Nupun kanssa lenkille. Donna jätettiin suosiolla sisälle. Parikymmentä minuuttia oltiin pois, ja kun tultiin takaisin odotti meitä yllätys kun avasimme oven. Donna seisoi ruokapöydällä josta näkee suoraan ulko-ovelle. En tiennyt itkeäkö vain nauraa. Koira joka oli ehtinyt olla hereillä tunnin verran nukutuksen jälkeen, kiipeili itse pöydälle. Mamman pikku apina. <3 Toipuminen sujui oikein hyvin, Donna sai särkylääkettä ensin kahdesti päivässä, ja nätisti otti lääkkeet, vaikka toinen oli pahanmakuinen selvästi. Pari kertaa tabletti löytyi hetken perästä lattialta, mutta minä kurja tungin mokoman vaan uudestaan suuhun ja pakotin nielemään sen. 

Hammaslääkärikäynnistä on nyt parisen kuukautta, eikä hengitys vieläkään haise. Tututkin ovat huomanneet että hei, eihän tässä enää pyörry kun toinen tulee naaman eteen hönkimään. 😀

***

Mutta nyt käyn nukkumaan, 2 tunnin päästä herätys ja vihdoinkin alkaa tuntumaan siltä että tässä voisi jopa nukahtaa. Olen ollut pari päivää vähän huonovointinen ja iltaisin aina lämmön nostanut päälle, että nukkuminen on ollut heikonpuoleista. 

Ovet and out.

(Edit: ennakoivasta tekstinsyötössä johtuen teksti sisältää kirjoitusvirheistä ja hassuja sanoja. Korjaan ne kun olen vähän skarpimpi. 😀 )

No mutta, flunssako se siinä…?

Jep, sehän se – tai joku vastaava. ☹️ 

Koko viikko on mennyt niin, että aamulla olo on ok, mutta illalla noussut lämpö sen verran, että olen palellut ja olo muutenkin surkea. Sinnikkäästi olen kuitenkin käynyt töissä vaikka kahtena viime aamuna on ollut jo vähän kahden vailla, että lähdenkö. Tänä aamuna piti sitten todeta, että ei pysty. 

Onneksi on perjantai, niin saa viikonlopun parannella itseään. 

Makaan sängyssä peiton alla ja selkäni takana Nuppu tuhisee unissaan. Taitaa olla tyytyväinen, kun mamma ei alkanut hosumaan tekemällä eväitä ja pukemalla päälle, vaan jäi nukkumaan. Pitemmittä puheitta siis peittoa tiukemmin ympärille ja kiinni lupsuvat silmät uniasentoon.

Mamma sai uuden lelun!

En ole sellainen ihminen, jolla pitää aina olla uusimmat vempaimet. Ovat niin kalliitakin tuoreeltaan. Mieluummin odotan vuoden tai pari, silloin on pahimmat bugit korjattu ja hinta laskenut. Näin tapahtui myös iPhone 4S:n kanssa, jonka hommasin kolmisen vuotta sitten.

Olen ollut hirmu tyytyväinen tuohon kapulaani, enkä ole tosissani kaivannut uutta. Kun iPhone 5 ilmestyi, tuhahdin ja totesin että enpä viitsisi tuollaista välimallia ottaa, odotan kunne tulee iPhone 6S. Ja senkin kanssa oli tarkoitus odottaa vähintään vuosi ilmestymisestä.

Valitettavasti vanha kapulani alkoi osoittaa yhä useammin sen merkkejä, että se olisi aika päästää eläkkeelle. Alkuun en välittänyt, vaikka ruutu jähmettyi tai puhelin käynnisti yhtäkkiä itsensä uudestaan. Kun akun kesto alkoi olla häiritsevän huono, tilasin tee-se-itse-akunvaihtopaketin eBaysta ja taas jatkettiin. Sitten tuli kuitenkin se viimeinen isku.

Juttelin kaverin kanssa yhtenä iltana puhelimessa, ja ihmettelin kun koko ajan kuului sellaista ääntä, mitä tulee kun niitä numeronäppäimiä painellaan puhelimen aikana. Mietin jo että ihan helvetin ärsyttävää touhua, mutten viitsinyt sanoa mitään. Hetken perästä kaveri kysyi tuskastuneena, että painelenko mä jotain nappeja? Olin ihan että täh, en varmana painele, ite painelet! 😂

Katsoin puhelimen näyttöä, ja toden totta, numeroita vilisi ruudussa peräkkäin pari tusinaa. Ihmettelin asiaa ääneen, koskaan ennen ei ole tällaista tapahtunut! No kimpassa naurettiin asialle ja jatkettiin juttua. En pitänyt puhelinta enää korvalla vaan pari senttiä jätin rakoa, ettei mikään uloke enää osuisi näyttöön vahingossakaan. 😁

Ei auttanut, numeroita ilmestyi silti ruudulle ja se ärsyttävä piippaus molempien korvaan. Vannoin ja vakuutin etten koske näyttöön, pidin kirjaimellisesti puhelinta etusormen ja peukalon välissä niin hennoilla otteella kuin suinkin. Naurettiin taas asialle, kunnes yhtäkkiä puhelin löi kaiuttimen päälle! Säikähdin hemmetisti kun ääni koveni korvanjuuressa. Totesin että nyt varmaan pitää lopettaa ennen kuin tämä kapula räjähtää tai keksii muuta mukavaa. 😂

Niinhän siinä sitten kävi, että aloin harkitsemaan uuden puhelimen hankkimista. Koska olen nyt rouvashenkilö, koin tarpeelliseksi kertoa miehelle aikeistani. Ei innostunut mokoma! Kumma tyyppi, eihän iPhone 6S maksa kuin kahdeksisen sataa euroa. 😜 Mietin ja tuumin asiaa muutaman viikon, laskeskelin kuukausimaksuja jnpp., ja lopulta päätin tilata. Enää mies ei koittanut vaikuttaa päätökseeni, tunteepa mut sen verta hyvin, että sitten kun mä jotain oikeen harkitsen ja päätän, niin sit se on päätetty. No okei, jos tuo puolisko olisi kovin vastustellut, olisin jäänyt pettyneenä nuolemaan näppejäni.

Enihau, uusi luuri tuli eilen, ja meikä on happy! 😍 Mies aina välillä kysyy, että onko nyt kiva kun on uusi puhelin, sitä selvästi huvittaa kun olen niin tohkeissani. 😄

New generation is here!

 

Tahaton tauko takana

Niin paljon kuin tykkäänkin kirjoittamisesta, välillä iskee blokki. No, josko mokoma olisi taas hetkeksi selätetty.

Mitään ihmeitä ei ole ehtinyt tauon aikana tapahtumaan. Työkokeilujakso loppui, pidin välissä kahden viikon ”loman” ja viikko sitten aloitin uuden jakson. Tällä kertaa 4-6h päivässä ja 4 päivää viikossa. Maanantait ovat vapaat.

Mä aloin tossa joku aika sitten katsomaan Prison Breakia Netflixistä. En sitä aikoinaan katsonut kun se tuli, ja ajattelin että josko nyt. No, pari jaksoa ehdin katsomaan, kun mies huomasi, ja oli ihan että hän haluaa kans katsoa! No, sovittiin sitten että katsotaan kimpassa sitä. 😀
(Nää tilanteet on niin harvinaisia, että pakkohan niihin on tarttua kynsin hampain kun sattuu kohalle.)

Meni varmaan kuukaus, eikä kattottu yhtäkään jaksoa. Mut sit yks ilta ehdotin että joko nyt? Nyt ollaan sitte katteltu joinain iltoina jakso tai pari ennen nukkumaanmenoa. Eilen katteltiin useampi ja valvottiin jonnekin kahteen ja yli. Oli jotenkin ihana fiilis, koirat nukku meidän kanssa sängyssä, me istuttiin vierekkäin ja mä tein samalla siluettiristikkoa (en ymmärrä miten mies voi vaan kattoa telkkaria, eikä tee mitään muuta samalla! 😀 ). Jossain vaiheessa mies otti mut kainaloon ja olihan se vaan kiva. 🙂 Melkeen 6 ja puoli vuotta takana, ja arki on todellakin astunut kuvioihin jo kauan sitten, joten tämmöset hetket tuntuu niin extraspesiaaleilta. <3

Paikkailua

Mies tuossa pari päivää sitten tuli töistä kotiin, ja kertoi että farkuissa on reikä, pitäis paikata. Sovittiin että paikkaan viikonloppuna, kunhan ovat käyneet ensin pesussa. Tänään sitten otin housut käsittelyyn, ja kyllä siinä sai vähän aikaa miettiä, mikä olisi paras paikkaustapa. Housut olivat nimittäin revenneet vetoketjun alapuolelta. Ja ihan kunnolla revenneet, ei mikään pikku reikä, vaan 7cm pituinen ratkeama.

Ei muuta kuin liimaharso esiin, pala vanhoista farkuista ja silityspuuhiin. Kun ”paikka” oli liimattu, kaivoin ompelukoneen esiin ja vedin siksakilla paikan vielä kiinni pitkin ratkeaman reunoja. Nätimminkin olisin saanut paikattua, mutta mies halusi, että tulee vähän ”lisävaraa” ovat kuulemma olleet kireät. No, näköjään. 😀

Kuumetärinästä huolimatta, lopputulos on yllättävän hyvä, eikä edes niin kovin erottuva kuin kuvasta voisi päätellä.

DSC00044

 

***

Illalla yhdeksän maissa koirat alkoivat haukkumaan takapihan ikkunalla jotain. Mies meni katsomaan, ja sielläpä oli naapuruston cavalierherra. 😀 Oli kiskaissut itsensä irti, ja hihnoineen päivineen tullut Nupun juoksuisten hajujen houkuttelemana meille. Odotti siellä että avataan ovi. Onneksi oli tuttu koira, niin uskalsin ottaa sen kiinni ja lähdettiin kiertämään korttelia. Mistään ei kuitenkaan rynnännyt rekun omistajaa, joten palattiin sisälle (kun meidän tytöt olivat turvallisesti koiraportin takana) ja mietittiin mitä tehdään. Muistelimme, että koira asuu ihan tuossa lähellä, valkoisessa rivarissa. Harmi vaan ettei hajuakaan missä asunnossa. Lähdin kuitenkin palloilemaan haukun kanssa sinne, jos vaikka lykästäisi.

Pari suht nuorta poikaa oli leikkimässä ja kysyin heiltä tietävätkö he missä asunnossa mahtaa olla omistaja. Minut ohjattiin oikealle ovelle, mutta ovea ei tullut kukaan avaamaan. Sitten jostain kaukaa kuului ”Jero!”, ja samassa muistin että sehän tämän koiran nimi olikin. Huusin takaisin että ”täällä!” ja lähdettiin huutelijaa vastaan. Poju tunnisti omansa ja hyvilläni ojensin hihnan toisen pään naiselle. Tulipa hyvä mieli. 🙂

Tämmöinen mussukka odotteli morsmaikkuaan oven takana

Tämmöinen mussukka odotteli morsmaikkuaan oven takana

 

Harmi etten saanut parempaa kuvaa, piti vaan äkkiä napata, jos omistajaa ei löytyisikään, niin voisi laittaa Facebookiin ilmoituksen. Onneksi ei tarvinnut. 🙂

Erehdyksen kautta

Pipo tuli valmiiksi.

Harmi vaan, että olin kuitenkin kaventanut liian tiuhaan tahtiin, ja siitä tuli lähinnä pussi, joka juuri ja juuri ylettyi korvallisille.

Puranpa puolet (=kavennusten verran) pois, ja kokeilen uudestaan.

 

Pipoa pukkaa

Syksyn tullen kesälomaansa viettänyt käsityökärpänen palasi sapatiltaan.

Nyt kun on tätä pakolaiskeskustelua puolin ja toisin, päätin tunkea sormet korviin, lallattaa ja neuloa jotain. Miksei samalla vaikka niille pakolaisille. Sukkia piti ensin, mutta lopulta päädyin pipoon. Pipon voin ehkä jopa saada valmiiksi tänä vuonna.

Poikkeuksellisesti tein mallitilkun, vieläpä kaksilla eri puikoilla. Tuli todettua että minun tiukka käsialani, todella on tiukka. Langan vyötteessä mainittu 18 silmukkaa / 10cm muuntui minun käsissäni 25:ksi silmukaksi / 10 cm. Soveltamista ja sumplimista. Mitään valmista ohjetta en löytänyt mikä olisi sopinut, joten käänsin ja väänsin ja lopulta toissailtana sain aikaan alun.

Peräti 2 cm resoria neulottuna, kun koitin luomusta omaan päähäni. Sopiva. Rohkaistuneena neuloin lisää. 2 cm lisää ja vaihdoin sileään neuleeseen. Nyt pipolla on korkeutta liki 9cm ja hyvältä vaikuttaa. Kavennusten kanssa pitää vähän arvailla, koska ne aloittaa, mutta päätin että teen mieluummin sellaisen reilun myssyn kuin päästä karkaavan liian matalan pipon. 🙂 Ehkä tästä vielä jotain tulee…

Tatuointi

Viime viikon maanantaina koitti sitten kauan odotettu tatuointiaika. Lähdin hyvissä ajoin töistä, vein koirat pihalle ja lähdin ajelemaan Raumalle. Matkaan varustauduin ottamalla mukaan iPadin, suklaata ja ison limupullon. 😀

Oltiin siskon kanssa sovittu, että ajan hänen työpaikalleen, josta sitten mennään peräkanaa siskolle – tatuointistudio kun sijaitsee sopivasti siskon kotia vastapäätä olevassa talossa. Studioon astellessani jännitti vähän, mutta ei mitenkään kauhean pahasti. Tatuoija rupesi piirtämään kuvaa siinä samalla, ja oli selkeä taiteilijapersoona – mulla varmaan menisi pidemmän päälle hermo, jos pitäisi kaveerata enemmän. 😀 Aloittamaan päästiin vähän ennen viittä.

Olin pelännyt tatuoinnin tekemistä, koska mulla ei ollut aavistustakaan siitä, miltä se tuntuu. Tuntemattoman pelko siis, ja ihan ymmärrettävä sellainen. Kun homma lähti käyntiin, yllätyin miten ei-pahalta se tuntui. 😀 Se oli sellaista raapimista, joka kyllä vähän sattui, mutta parhaiten sitä tunnetta voisi kuvailla ihan v*tun ärsyttäväksi! Lisäksi jalka nyki suht taajaan, ja kun sitä ei voi estää mitenkään, niin hieman turhauttavaa. Tatuoija onneksi rauhoitteli, että hän on niin tottunut, että osaa aina nostaa neulaa siinä kohtaa kun huomaa nykäisyn tulevan.

Yllättävän nopeasti ääriviivat saatiin piirrettyä, varmaan meni joku max. puoli tuntia niin kuva oli jo hahmottunut. Sitten alkoi yksityiskohtien tekeminen. Homma sattui pikkuhiljaa enemmän ja enemmän – olihan alue ärtynyt – mutta kipu oli siedettävää. Toisen puolituntisen jälkeen alkoi se pahin osuus – värittäminen. Voin sanoa että seuraava tunti oli ihan täyttä tuskaa. Kiroilin kuin pahempikin merimies, puristin penkkiä rystyset valkoisena, napsuttelin sormiani sijaistoimintona (etten napsuttele tatuoijan päätä penkkiin 😀 ). Ei siinä todellakaan pystynyt mihinkään iPadiin keskittymään. Loppua kohden jalka nyki nykimistään ja mulle meinasi riittää. Teki mieli sanoa että kiitti hei, jatketaan toiste. Mutta sitten vaan koitin keskittyä ja ajatella, ettei tätä kauaa enää kestä.

Yhtäkkiä neulaaminen loppui, jalka putsattiin ja rasvattiin ja kelmu oli päällä ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Eipä siinä mitään, tuumasin että kiitos ja painuin pihalle. Juteltiin vielä siskon kanssa siinä, kunnes totesin että pakko lähteä kotiin, matkaan menee 1,5h ja tarttis aamulla vääntäytyä töihinkin.

Fiilikset oli aika ristiriitaiset kotimatkalla. Kuvasta ei tullut ollenkaan sellainen, mitä olin suunnitellut. Toisaalta olin antanut tatuoijalle vapaat kädet, joten onko ihme jos ei tule sellainen kuin ajattelin, jos tekijä ei tiedä mitä olen ajatellut. 😀 Kotiin päästyäni söin iltapalaa ja painuin sänkyyn. Sängyssä mietin että kuva on aivan hirveä ja kamala, ja HETI kun se paranee, käyn sen korjauttamassa.

Aamulla sitten poistin kelmun, pesin ja kuivasin ja rasvasin kuvan. Ei se enää näyttänytkään niin pahalle. Fiilikset oli edelleen ristiriitaiset, mutta selvästi paremmat kuin edellisiltana. Tulin siihen lopputulokseen, että annan kuvan ensin parantua, ennen kuin teen mitään päätöksiä sen suhteen. Olin varma, että edellisiltaiset ajatukset olivat pitkän päivän, kivun, väsymyksen ja kuvaan liittyvien tunteiden aiheuttamaa sekamelskaa. Laitoin uuden kelmun suojaksi ja lähdin töihin.

Töissä ohjaajani pyysi näyttämään kuvaa, ja olin ihan että ei, en mä voi kun en vielä itsekään tiedä mitä mieltä olen siitä. 😀 Näytin kuitenkin, ja hän kehui sitä. Olin aika yllättynyt, kai olin jotenkin valmistautunut vastaanottamaan negatiivisia kommentteja. Päivän aikana kuva alkoi miellyttämään pikkuhiljaa enemmän, ja uskalsin lähettää kaverille siitä kuvankin. Facebookiin en kuitenkaan kuvaa laittanut, halusin vielä ihan rauhassa totutella ja muodostaa oman mielipiteeni ennen kuin asetan kuvan muiden arvosteltavaksi. Parille tutulle laitoin pyydettäessä kuvan yksityisviestillä, ja kaikki saamani kommentit olivat pelkästään positiivisia. Torstaina sitten uskaltauduin laittamaan kuvan näkyviin Facebookiin, ja edelleen pelkkiä positiivisuuksia. Luulen tietäväni kyllä ainakin muutamia, jotka ei välttämättä kamalasti arvosta, mutta ovat onneksi niin hienotunteisia, etteivät raaski sanoa ääneen mitä ajattelevat.

Nyt ollaan kuvan kanssa eletty reilu viikko kimpassa ja niin – nyt rakastan tätä. Ihan kuin se olisi aina ollut tuossa pohkeen sivussa. Ja kun tällä kuvalla on ihan oikea syvällisempi merkitys, eikä ole mikään kännipäissään otettu sattumanvarainen tribaali, niin mikäs tästä tykätessä.

Tatuoinnin ”pohjana” oli kuva äitini kastelusikan varresta. Silloin kun äiti kuoli, olimme siunaustilaisuuden jälkeen äidinäidin luona kahvilla ja hän kattoi nuo lusikat pöytään. En ollut koskaan ennen niitä nähnyt, ja kuvio oli mielestäni niin kaunis, että tuumasin heti siskolleni, että tämän haluan tatuointina äidin muistoksi. Mutta koska olen minä, piti kuvaan saada kukkanen ja pinkkiä väriä – tietysti. Nyt kuvassa on kaikkea mitä halusin, ja olen enemmän kuin tyytyväinen, ettei kuvasta tullut sellaista kuin olin suunnitellut.

Äidille 11.3.1954 - 12.3.2012

Äidille 11.3.1954 – 12.3.2012

Jälkiviisaus

”Olis ehkä kannattanut aloittaa kevyemmillä päivillä, eikä suoraan runtata itseään 40 h / vk työrytmiin.”

Tämän totesin tänään aamulla herätyskellon soidessa, ja olon ollessa kurjaakin kurjempi. Tiesin, että varsinkin aloitus on rankkaa, mutta silti ärsyttää, että kroppa ei pysy mukana, vaikka mieli on vireessä. Totuutta ei kuitenkaan kannata kieltää. Nopeammin palan loppuun, jos en ole itselleni armollinen. Aamulla pohtiessani lähdenkö vai enkö lähde töihin, tulin siihen tulokseen, että olen tänään pois, niin huomenna ja perjantaina jaksan taas, kun kroppa on saanut vähän lepoa.

Suurin ärsytys tässä on, että minkälaisen kuvan tämä antaa minusta työntekijänä, kun heti kolmantena päivänä olen pois. Mutta en ole valehdellut, vaan kerroin etukäteen terveystilanteeni, joten ei pitäisi ihan täysi shokki olla.

Soittaessani aamulla ohjaajalleni, hän pelkäsi että oli liikaa pistänyt mua töihin. Siitä ei todellakaan ollut kysymys, mulla kroppa vaan ei palaudu, saati sopeudu sitä tahtia mitä perusterveellä. En mä tuonne mennyt istuskelemaan ja pyörittelemään peukaloitani. Nyt tuli pieni aallonpohja vastaan, mutta huomenna uuteen nousuun.

Sisustuskärpänen puraisi

Jep, taitaa olla joku siviilisäädyn muutoksen aiheuttama kriisi. Seuraavaksi varmaan rupean pitämään lifestyle-blogia ja kuvaamaan päivän asuja. No joo, ei pelkoa. 😀

Ajatus lähti siitä, kun rupesin mietimään, että voisinko saada tänne mitenkään mahdutettua mihinkään rakoseen itselleni ompelupistettä. Harmittaa nimittäin ihan sikana nyt kun kaikki on pistetty pois, koneet ja kankaat. Suunnittelin sitten, että jos tätä työpöytää siirtäisi vähän oikealle, niin tuohon vasemmalle seinälle voisi mahtua toinen pöytä. Ja pöytien väliseen nurkkaan saisin kätevästi ”pois tieltä” sovitusnukkeni. Tämä nykyinen työpöytäni on kierrätyskeskuksesta ostettu viidelläkympillä, ja on täyttä puuta, luulenpa siis että suuntaan sinne huomenna tai ensi viikolla.

Tässä katsellessani ympärilleni, totesin, että haluaisin korvata tämän työhuoneen seinätapetin vaalealla maalilla. En tiedä miltä vuosikymmeneltä tuo tapetti on, mutta sormet syyhyää päästä repimään sitä. Ehdotin asiaa vaivihkaa miehelle, joka torppasi ideani heti alkuunsa. Kuulemma nykyisessä ei ole mitään vikaa ja jaadijaadijaa.

Viimeksi käydessäni Ikeassa näin siellä ihanan ilmoitustaulun. En harmikseni raaskinut ostaa sitä, joten pitänee tehdä uusi reissu… 😀

Påhittig -ilmoitustaulu

 

Sitten päätin (noin miljoonannen kerran) saada paperit järjestykseen, ja sitä varten tarvitaan uusi lokerikko – tietysti.

Dokument -lomakelaatikko

Toki minun on saatava myös kirjoitusalusta pöydälle, mutta siitä en nyt pistä kuvaa – Ikeasta tietty sekin. Haluaisin myös sellaisen pystymallisen paperilokerikon, mutta vielä ei ole tullut vastaan muita kuin pahvisia ja ne on ihan buu.

Olen jo jonkin aikaa halunnut uusia meidän makkarin lamput. Tällä hetkellä kummallakin on sellainen pallon muotoinen lasinen pöytälamppu yöpöydällä, joka vie ihan hirveästi tilaa.

Tällaiset haluaisin, musta nää on NIIN hienot!

Årstid -seinävalaisin

Ongelmaksi vaan muodostuu tuo varjostimen vaaleus. Kun toinen tekee kaksivuorotyötä, niin valo ei saisi olla liian kirkas. Yksi ratkaisu olisi himmennin, mutta tuossa ei ole sellaista valmiina, ja sellainen pistorasian ja lampun pistokkeen väliin laitettava on turhan hankala. Täytynee miettiä vielä vaihtoehtoja.

Sitten tarvitsisin vielä uuden työtuolin. Tällä hetkellä minulla on jo lähemmäs 10v. palvellut halpistuoli Sotkasta, josta ihan mielelläni pääsisin eroon. Mitään kallista tuolia (100 € ->) en halua, mutta toki istumamukavuus on tärkeää. Tätä katsoin Ikeassa viimeksi, mutta en tajunnut koeistua sitä.

Torbjörn -työtuoli

Mutta se sisustamisesta tällä erää.

***

En tiedä olenko muistanut kertoa (enkä jaksa nyt tarkistaa vahoista teksteistä), mutta hain työkokeiluun. Kävin kesäkuussa työkkärissä, ja sanoin siellä heti alkuunsa, että työkokeilu/työkyvyn kartoitus tehtävä, ennen kuin alan hakemaan töitä. Siellä suostuttiin ehdotukseeni ilman sen kummempia mutinoita, ja sain pari ehdotustakin paikoista joihin voisin hakea.

Toinen paikoista oli kaupunginkanslia. Mennessäni tapaamaan kaupunginsihteeriä, törmäsin ulko-ovella vanhaan tuttuun kirjaston työssäoppimis-ajoilta, ja selvisi, että hän on puolisen vuotta sitten siirtynyt kaupunginkansliaan töihin. Uutisen teki tuplasti paremmaksi se, kun sain kuulla että hänestä tulee ohjaajani/lähin esimieheni. Nyt on sitten 2 kk:n sopimus enshätään tehtynä ja työt alkaa ensi maanantaina! 🙂

Sivu 1 (5)12345